1.12.2016

Joulukisa


Joulu on taas! Ja mitä olisi joulu ilman lahjoja? En tiedä teistä, mutta minä olen ainakin jo juhlatunnelmissa ja sen kunniaksi päätin järjestää kisan. 24 nopeiten toimivaa lukijaa saa palkinnoksi e-kirjan Olipa kerran rakkaustarina - Kokoelma rakkausnovelleja. 24 siksi, koska sen verran jouluunkin on päiviä jäljellä.

Osallistumisohjeet: Jätä alle kommenttia. Kerro kommentissa sähköpostiosoitteesi. Katso, että sähköpostisi toimii ja että kirjoitit sen oikein; palkintosi lähetetään tähän osoitteeseen.

Ne onnekkaat, jotka ehtivät 24 ensimmäisen kommentoijan joukkoon saavat e-kirjan. Lähetän kirjoja sitä mukaa, kun osallistujia ilmaantuu, joten kannattaa toimia nopeasti!

Kaikille oikein hyvää joulun odotusta!

21.11.2016

Kaksi novellia: Samealin muistikirja ja Veriset timantit

Julkaisin kaksi novellia salaisen blogin puolella: Samealin muistikirja ja Veriset timantit.

Lukuiloa!


Kirja-arvostelu: Joe Abercrombie, Vain puoliksi kuningas

Kuva: Risingshadow
Joe Abercrombie: Vain puoliksi kuningas

Jalava 2016

Luettu e-kirjana

Vain puoliksi kuningas aloittaa uuden fantasiakirjasarjan nimeltä Särkynyt meri. Kirjaa on kovasti kehuttu ja siksi itsekin päätin lukea sen. Kehut on helppo ymmärtää, mutta itse henkilökohtaisesti en pitänyt kirjasta ihan niin paljoa. Loppu oli hyvä ja se pelasti paljon, mutta suurin osa kirjasta on melko tavanomaista, jopa kliseistä, valtapelikieroilua ja matkatarinan kuvailua, jollaista muissakin fantasiasarjoissa on saanut lukea yllin kyllin. Hyvää fantasiaa siis, mutta ei mitään niin tajunnan räjäyttävää, kuin mitä joissain arvosteluissa on saatettu sanoa.

Päähenkilö Yarvi on juuri aloittamansa uransa pappina, kun hänen isänsä, kuningas, murhataan. Yarvi, ainoana hengissä säilyneenä perillisenä, joutuu ottamaan kruunun vastentahtoisesti vastaan. Mukana juonessa on myös kiero setä Odem. Juonesta sen tarkemmin paljastamatta lopputulemana on se, että Yarvi päätyy kostoretkelle taistelemaan valtaistuimesta, josta alunperin ei kamalasti välittänyt.

Suurin ongelmani tämän kirjan kanssa oli päähenkilö ja hänen motivaationsa. Ensimmäiset kuusi kappaletta Yarvi tuskailee kruunun ja valtaistuimen kanssa, ja ainoastaan toivoo, että hänet olisi jätetty rauhassa etenemään pappisuralleen. Juonenkäänteen jälkeen Yarvi yrittää määrätietoisesti seuraavat noin 170 sivua päästä valtaistuimelle, hinnalla millä hyvänsä. Takin kääntö tapahtuu äkkinäisesti ja ilman kunnollisia perusteluja. Perusteluna käytetään vihaa ja kostonhimoa; tunteita, joita Yarvi ei alussa osoita lainkaan omistavansa.

Odotin enemmänkin sellaista Leijonakuningas-tyylistä juonta, jossa Yarvi vetäytyy retriittiin (parin ärsyttävän kaverin kanssa) ja josta hänet sitten haetaan takaisin, koska valtakunta on menossa hunningolle ilman kunnollista johtajaa. Ja sitten olisi ollut hahmon kehitystä ja kasvamista suureen vastuuseen ja muuta sellaista. Yarvin mielen muutos tapahtuu liian nopeasti ja sitä ei perustella tarpeeksi. Hahmon motivaatio on huonolla pohjalla.

Abercrombien kirjoitustyyli tuntuu muutenkin keskittyvän enemmän asioihin ja maailman rakentamiseen kuin hahmojen kirjoittamiseen. Kaikki sivuhahmot jäävät sivuhahmoiksi, joihin ei kamalasti ehdi kiintymään, ennen kuin hahmot jo kuolo korjaa. Hahmoista eniten keskitytään Yarviin, mutta tämänkin hahmon kehitys jää vähän vailinaiseksi. Lopussa kyllä hoetaan moneen kertaan, miten paljon hahmo on muuttunut matkan aikana, mutta lukijalle asti muutos ei näy.

Juonen perinteisyydestä jo mainitsinkin. Vain puoliksi kuninkaasta tulee mieleen sellaiset kirjat kuin Velhon synty tai Salamurhaajan oppipoika. Valtapeleistä ja juonitteluista on kirjoitettu usein, joten omaperäistä ääntä genrestä on vaikea löytää. Vain puoliksi kuningas kuitenkin paranee loppua kohden. Lopun käänteet tuli itsellekin yllätyksenä, mikä oli positiivista, sillä alun suuri juonenkäänne oli niin ennalta nähty, ettei se saanut aikaiseksi muuta kuin haukotuksia. Kunpa tylsää keskikohtaa olisi voinut vähän tiivistää, jotta loppuun olisi jäänyt enemmän aikaa. Loppu tuntui paljon mielenkiintoisemmalta kuin keskikohdan pitkä matkakuvailu.

Kirjasta jäi ristiriitaiset tunteet. Toisaalta maailma oli mielenkiintoinen jumalineen ja mytologioineen; toisaalta hahmot olivat huonosti kirjoitettu ja toimivat huonosti perustelluilla motiiveilla, sekä juoni suurimmalta osalta kliseinen ja tylsä. Toisaalta lopetus oli hyvä ja se osoitti, että kirjoittajalla on vähäsen myös omaa omaperäisyyttä ja otetta aiheeseen. Vain puoliksi kuningas on kirja, jossa on selkeästi omat hyvät ja huonot puolensa. Jos päätät alkaa lukea kirjaa, suosittelen lukemaan sen loppuun asti, sillä siellä lopussa tulee kaikki hyvät kohdat. Matka on pitkä ja vaivalloinen, mutta se saattaa olla sen arvoinen.

15.11.2016

Kirja-arvostelu: P. C. Cast, Kristin Cast, Lumottu

Kuva: Risingshadow
P. C. Cast, Kristin Cast: Lumottu

Otava 2012

Luettu e-kirjana

Yön talo sarjan kuudes osa jo takana. Vähän valju kirjahan tämä oli. Tuntui siltä, että isoon määrään sivuja oli saatu mahtumaan erittäin vähän tapahtumia. Lumottu tuntui pahasti vain väliosalta, jossa pedataan seuraavaa osaa.

Lumottu jatkaa suoraan siitä, mihin viimeksi jäätiin. Kalona ja Neferet kätyreineen on saatu vihdoin ja viimein karkoitettua. Zoey ystävineen palaa takaisin vampyyrien sisäoppilaitokseen todeteten paikan olevan täydellisen kaaoksen vallassa. Samalla kerrotaan myös, mikä Stevie Raeta on vaivannut jo pidemmän aikaa. Myöskään poikaongelmia ei sovi unohtaa, tosin tätä täytettä on onneksi hieman vähemmän kuin aiemmissa kirjoissa. Mitä, mitä, nytkö jo Zoey saa päätettyä ketä rakastaa? No, ainakin asioihin tulee selvyyttä aikaisempaa enemmän.

Uutta kirjassa oli näkökulmien vaihtelut. Zoeyn näkökulman lisäksi nähdään mm. Stevie Raen, Afroditen, Heathin ja Starkin näkökulmaa. Näistä Stevie Rae on parhaiten kirjoitettu ja mielenkiintoisimmasta päästä, mutta samalla näkökulman vaihdokset Zoeyn bestikseen vähentävät jännitystä. Sen sijaan, että lukija olisi saanut vielä hetkisen pähkäillä, mikä Stevie Raen mieltä painaa, asia kerrotaankin lukijalle suoraan näkökulmaa vaihtamalla. Samoin jännittävä kohta, jossa Stevie Rae koetetaan houkutella ansaan, menettää jännittävyyttään, koska lukijalle suoraan kerrotaan, että tämä nyt on ansa. Näkökulman vaihtaminen vetää tunnelmalta maton alta.

Suurin osa muistakin näkökulman vaihdoksista ovat aika turhia. Samat asiat olisi saanut tuotua tarinaan jotenkin muutenkin ilman tarpeetonta vaihdosta. Kikkailut tuntuvat vähän kikkailulta ja turhalta täytöltä.

Kirjasarjassa on meneillään selkeästi suvantovaihe. Vanhoja lankoja solmitaan päätökseensä, uusia avautuu kerältä. Lopun cliffhanger vain vahvistaa tätä tuntemusta. Lumottu on pelkkä välinäytös kahden toiminnallisemman kirjan välissä; siltä se ainakin tällä hetkeltä vaikuttaa. Kai se seuraava osa sitten on pakko lukea. Näitä on muuten tehty kaksitoista. Olen siis vasta puolivälissä. Jaiks.

1.11.2016

Kirja-arvostelu: Yuu Watase, Alice 19th

Yuu Watase: Alice 19th (osat 1-7)

Egmont 2009-2010

Kipeänä on mukava käpertyä peiton alle, siemailla teetä ja lukea mangaa. Alice 19th on yksi suosikkimangasarjojani kautta aikojen. Tajusin myös, että minun täytyy päällystää nämä pokkarit. Sen verta monta kertaa olen lukenut tämän sarjan läpi, että kannet alkavat kulua.

Alice 19th kertoo (kuten jo nimestä voi päätellä) Alice-nimisestä tytöstä, jolla on vaikeuksia pitää puoliaan. Oli kyseessä sitten isosisko Mayura tai kiusaaja Ooishi, Alice ei vain saa suutaan auki, eikä osaa kertoa todellisista tunteistaan. Lisää mutkia matkaan tuo Alicen kaukoihastus Kyo Wakamiya, johon myös sisko Mayura on ihastunut.

Yhtenä päivänä Alice pelastaa kadulta omituisen kanin, Nyozekan, joka yrittää kovasti saada Alicen uskomaan, että tämän sanoissa on voimaa. Alice ei usko ja päätyy lopulta vahingossa lähettämään siskonsa pimeään sydämen maisemaan. Alicen on opeteltava Lotis-mestariksi Nyozekan johdolla pelastaakseen siskonsa.

Juoni kuulostaa omituiselta selitettynä, mutta on luettuna oikeastaan aika selkeä. Hahmoja on totta kai paljon, kuten mangoissa yleensäkin, mutta tarina ei muutu liian sekavaksi missään vaiheessa. Romantiikkaa ja sydämen tykytyksiä riittää. Alicen ja Kyon rakkaustarina ei kuitenkaan ole pääasia, vaan aivan yhtä paljon ruutuaikaa saa Alicen ja Mayuran sisarussuhde. Teemat ovat isoja, mutta niitä pohditaan riittävällä hartaudella ja vakavuudella.

Alice on päähenkilönä ihanan tavallinen. Hahmoon on helppo samaistua. Alice ei ole täydellinen, vaan osaa tuntea myös kateellisuutta ja vihaa. Alicen hahmo kasvaa myös tarinan edetessä mukavasti. Kun hän ymmärtää olevansa uusi Lotis-mestari, hän alkaa saada itsevarmuutta ja rohkeutta. Muissa hahmoissa näkee samoja harmaan sävyjä; hyvät eivät ole täydellisen hyviä, kuten pahatkaan eivät loppujen lopuksi niin pahoja. Alice 19th-sarjan hahmoihin voi aidosti samaistua.

Miekkojen heiluttelun sijasta Alice 19th:ssa pahuuden voimat päihitetään sanoilla. Tämä tuo ehdottomasti lisää syvyyttä mangaan ja sen tarinaan. Alice, tyttö joka ei osaa puhua muille ihmisille, joutuu opettelemaan käyttämään sanojaan taistelussa pahan voimia vastaan. Tästä voisi jokainen ottaa oppia omaan elämäänsä. Sanat iskevät joskus kipeämmin kuin tikarit. Ja toisaalta sanat voivat myös parantaa paremmin kuin yksikään laastari.

Alice 19th on loistava mangasarja, vaikka ei aivan täydellinen. Ärsyttäviä pikkukliseitä on lipsahtanut joukkoon, samoin joitain hölmöjä kohtauksia, jotka olisi voinut vain leikata pois. Silti hyvä sarja. Suosittelen kaikille mangan ystäville.

★★★★☆ 

31.10.2016

Kuvia Helsingin kirjamessuilta

Näistäkin messuista selvittiin, huh. Kävin messuilla lauantaina ja porukkaa oli kuin pipoa. Siis tosi paljon. Ruokamessujenkin puolella ihmisiä riitti ruuhkaksi asti. Kivaa oli silti. Tuli nähtyä Don Rosa, jälleen kerran. Tällä kertaa en käynyt hakemassa nimikirjoitusta. Ehkä yksi riittää.

Lisäksi löysin kokoelmastani puuttuvan mangapokkarin (maksoi jopa euron), halpaa teetä ja 9-dominonappulat. 6-dominonappuloita löytyy melkein joka paikasta, mutta 9-dominoa en ole löytänyt; ennen kuin nyt. 9-dominossa siis korkein silmäluku on tupla-9, kun siinä perinteisemmässä dominossa se on tupla-6. Joka tapauksessa lätinät sikseen ja sitten niitä kuvia.


Heti ensimmäiseksi mentiin tietysti kuuntelemaan Don Rosan haastattelua. Ihmisiä oli niin paljon kuin vain yleisöön suinkin mahtui. Kaikki eivät päässeet edes istumaan. Haastattelua oli hauska kuunnella ja lopuksi Don Rosa viskoi yleisöön chilejä. Siskoni kävi nappaamassa yhden. Kuulemma se ei ollut ollenkaan niin vahva, kuin mitä varoiteltiin. Don Rosan haastattelu on nähtävissä myös Yle Areenassa.


Myöhemmin Don Rosa teki signeerauksia. Jono oli totta kai pitkän pitkä.


Halpaa teetä. Kolme pussia taisi irrota vitosella. Totta kai ostin.


Vanhojen kirjojen myyjiä oli paljon. Muutenkin näytteilleasettajia oli mukava määrä. Käytävät olisivat voineet olla hitusen leveämpiä. Juurikaan muuta kritisoitavaa en keksi. Loistavat messut, oli mukava käydä taas pitkästä aikaa.



27.10.2016

Helsingin kirjamessut 27.-30.10.2016

Messut lähestyy, samoin messustressi. Helsingin kirjamessut alkavat tänään. Itselläni on tarkoitus mennä messuille lauantaina. Yritän olla stressaamatta, enkä tee mitään tarkkaa aikataulua itselleni, missä mihinkin aikaan kuuluu olla. Itse asiassa yritin tutkia messuohjelmaa etukäteen. Totesin että nähtävää on niin, että ähky meinaa tulla. Jo pelkkä sähköinen messulehti oli niin tukeva, että sen lukemiseen saa varata muutaman hetken.

Tulen tekemään tarkemman kuvareportaasin messuilta myöhemmin, eli siis luultavammin maanantaina. Sitä odotellessa hauskaa messua kaikille, jotka ovat sinne menossa!

7.10.2016

Kirja-arvostelu: Alan Moore, Rämeen olento: Viides kirja

Alan Moore: Rämeen olento: Viides kirja

RW Kustannus 2015

"Luulitte ettei tämä voi kääntyä pahempaan päin. Kuvittelitte asioiden saavuttaneen ääripisteensä. Älkää huijatko itseänne. Mitään rajoja ei ole."

Ensimmäinen ajatukseni, kun sain Rämeen olennon viidennen osan hyppysiini oli, että onko tämä vähän ohuempi kuin aimmat kirjat? Luettuani kirjan yhdessä hujauksessa epäilyni paljastuivat toteen: se on lyhyempi. Ehkä laatu korvaa määrän. Well...

Aloitetaanpa alusta. Alan Moore on kuuluisa sarjakuvakirjoittaja, jonka kynästä on lähtöisin mm. sellaiset klassikot kuin Vartijat ja V niin kuin verikosto. Nuorena miehenä Moore kirjoitti myös DC Comicsin Rämeen olentoa. Nämä Mooren Rämeen olennot on koottu kovakantisiin kirjoihin; sarja on tällä hetkellä jo viidennessä osassaan.

Olen rakastanut Rämeen olento -sarjaa sen ensimmäisestä osasta lähtien. Alun perin lainasin kirjan kirjastosta Alan Mooren nimen houkuttelemana. Mooren työt ovat olleet minulle ennestään tuttuja. Ihastuin Rämeen olennon kuvitukseen ja kieleen, ja totta kai myös kauhuun, joka tunkeutuu painajaisiin asti. Rämeen olento -sarjaa ei voi suositella kaikille, vaan ainoastaan paatuneimmille kauhun ystäville.

Edellisessä, neljännessä osassa lankoja solmittiin yhteen ja yksi suuri juonen kaari saatiin loppuunsa. Viidennessä osassa lankoja solmitaan edelleen, mutta enää ei taistella pahuutta vastaan. Nyt Rämeen olento päätyy ottamaan senkkaa nenästä Batmanin kanssa. Whaaat...? Luit oikein. Rämeen olento on yleensä pysytellyt koto-oloissaan rämeellä tai vaihtoehtoisesti aivan muissa maailmoissa, ja kiertänyt kaukaa urbaanit ympäristöt kuten Gotham Cityn. Nyt kuitenkin Rämeen olennon rakastettu, Abby, on vaarassa ja tilanne vaatii kostotoimia.

Rämeen olento on yleensä pitänyt pienen hajuraon DC:n muihin supersankareihin ja se on sopinut minulle oikein hyvin. Kyllähän Justice Leaguen jäsenet ovat joskus piipahtaneet kirjoissa ohimennen, mutta ne eivät ole koskaan kamalasti kiinnostuneet Rämeen olennon puuhista, aivan kuten Rämeen olento ei ole piitannut heistä. Rämeen olento on luonnonhenki ja välittää lähinnä rämeestään ja Abbystään. Muulla ei ole väliä.

Joten onhan tämä viitoskirja vähän erilainen aiempaan verrattuna... Gothamista saadaan revittyä hienoja kuvia, kun se kärsii Rämeen olennon puristusotteessa, mutta samanlaisiin tunnelmiin ei ihan ylletä kuin aiemmissa kirjoissa. Mielessä vierailee sana "suvantovaihe" ja se kalskahtaa ikävältä. Hengästyttävän neloskirjan jälkeen onkin ihan hyvä vähän hidastaa tahtia, mutta että tällainen äkkipysäys. Albumin parhaimmiksi nousevat kaksi loppupään tarinaa: Romanssin kukkasia ja Sinitaivas. Näissä päästään lähemmäs kauhun ydintä, mikä ovat aiemmissa kirjoissa ollut sitä parasta antia.

Valitan nyt paljon, mutta se johtuu ainoastaan siitä, miten korkealle Rämeen olennon aiemmat osat ovat nostaneet riman. Ne ovat olleet kauhusarjakuvien mittapuulla liki täydellisiä. Kauniita, kauhistuttavia sanoja, kauniita, kauhistuttavia kuvia. Ruudut ovat täynnä yksityiskohtia. Jos kirjoja haluaa lukea nautiskellen, jokaista kuvaa tarkkaan tutkien, tähän voi vierähtää helposti parikin tuntia. Ja jos et saa lukemastasi painajaisia, olet tehnyt jotakin väärin. Rämeen olento on kauhistuttava, eikä todellakaan lapsille sopivaa kirjallisuutta.

Viides osa ei ole aivan yhtä hyvä kuin aiemmat kirjat, mutta siltikin parempi kuin moni muu. Ja mitä ohkaisuuteen tulee... No, ainakin se mahtuu kirjahyllyyn paremmin muiden Rämeen olentojen seuraksi.

★★★★☆    

30.9.2016

Kuvia Turun kirjamessuilta

Taas tuli käytyä kirjamessuilla. Tällä kertaa käteen ei jäänyt paljoa ostoksia. Löysin vain Rämeen olennon uusimman osan. Heräteostoksia olisi voinut tehdä, mutta vastustin kiusausta. Sarjakuvatarjonta oli hyvä, mutta mangaa jäin kaipaamaan. Löysin vain yhden hyllyn, nyyh.

Alla kuvia ja tunnelmia messuilta.


Keskustelua virtuaalitodellisuudesta. Aihe oli mielenkiintoinen, mutta en ehtinyt kuuntelemaan loppuun asti, kun muualla alkoi toinen ohjelma...


...joka oli Kari Korhosen, suomalaisen ankkataiteilijan haastattelu. Korhonen kertoi lukeneensa Aku Ankan lisäksi paljon dekkareita.


Harry Pottereita myytiin useammassakin paikassa.



Myös vanhoja kirjoja oli paljon myynnissä.


Keskustelupaneeli AR-peleistä eli siis lisätyn todellisuuden peleistä (augmented reality).


Myös Tohtori oli paikalla! Tardiksella totta kai.


Lopuksi muutama kuva ruokamessuilta, jotka järjestettiin samaan aikaan kirjamessujen kanssa.














28.9.2016

Kirja-arvostelu: Terry Pratchett, Tähtihattu

Terry Pratchett: Tähtihattu

Karisto 2004

Tähtihattu jatkaa Vapaat pikkumiehet -kirjassa alkanutta Tiffany Särkysen tarinaa. Fantasiaa, huumoria ja yhteiskuntakritiikkiä sisältävä nuortenkirja on aivan yhtä ihastuttava kuin edeltäjänsäkin. Juoni ei muutu aivan yhtä päätähuimaavan monimutkaiseksi, mutta käänteitä löytyy sopivasti annosteltuna.

Tiffany on päättänyt ryhtyä noidaksi ja lähtee vuorille neiti Tasasen oppiin. Noitakoulu on kova ja sisältää luudalla lennon ja sekasotkujen tekemisen lisäksi paljon ihan normaaleja askareita tavallisten ihmisten parissa.

Tiffany on lisäksi peilin puutteessa keksinyt kätevän tempun. Hän osaa astua itsestään ulos. Tämä kuitenkin houkuttelee paikalle jotakin; ruumiittoman olennon, joka on aina peloissaan. Tiffany tarvitsee otuksen päihittämiseen niin omat hoksottimensa, kuin apua muilta noidilta sekä Nac Mac Feegleiltä.

Kirjan juoni on jännittävä ja pitää otteessaan. Alku on rauhallinen, mutta koko ajan kaiken yllä lojuu jotakin painostavaa. Tulevat tapahtumat kehräytyvät auki pikkuhiljaa. Itse taistelu pahaa vastaan on henkeäsalpaava. Tiffany on tapahtumien keskipisteessä koko ajan. Vaikka hän saakin apua muilta, viimekädessä hän on se, joka hoitaa asiat. Tiffany on hahmona ihastuttavan vahva ja pippurinen, vaikka välillä häntäkin koti-ikävä painaa. Tiffany on hyvin kirjoitettu hahmo, kuten aiemmassakin osassa.

Uusista hahmoista neiti Tasanen on omalaatuinen, hieman höpsö, mutta hieman sivuosaan jäävä tutkijanoita. Annagramma sitten taas on vähän kliseinen ilkeä tyttö, joka pomottelee kaikkia muita paikkakunnan noitakokelaita. Sivuhahmoista ei saa yhtä paljon irti kuin päähenkilöstä. Tai no, Muori Säävirkku on tässä ehkä poikkeus, mutta Muori Säävirkku ei tarkalleen ottaen ole edes uusi hahmo. Onhan hänestä julkaistu jo useampi kirja.

Jos huonoja puolia täytyy kaivella, niin lopetus ei ole kamalan napakka. Se venyy vähän turhankin pitkälle, kun lankoja solmitaan yhteen. En tiedä onko kaikki tämä edes tarpeellista, vaikka tunnelmallista se ehkä onkin.

Kaiken kaikkiaan loistava kirja. Tähtihatussa on sekoitettu juuri sopivassa määrin toimintaa, huumoria ja draamaa. Loistava kirja ja loistava kirjasarja. Suosittelen lämpimästi kaikille nuortenfantasian ystäville.

27.9.2016

Turun kirjamessut 30.9.–2.10.2016


Turun kirjamessut lähestyvät! Aloin tutkailla ohjelmalistaa jo Turun Sanomien välissä tulleesta liitteestä. Ohjelma löytyy myös netistä, missä voi kätevästi merkata omalle listalle kiinnostavia kohteita. Ohjelmaa onkin kattavasti, joten nähtävää on varmasti jokaiselle. Lisäksi on tietysti lukuisat näytteilleasettajat.

Itse olen ainakin kiinnostunut Kari Korhosen haastattelusta. Noloa, mutta pidin Aku Ankasta nuorena, pidän vieläkin. Monet kerrat pelastukseni lenssussa ollessa ovat olleet rakkaat Don Rosa albumini. Yhdessä niistä on totta kai Don Rosan nimikirjoitus.

Toinen keskustelutilaisuus, joka kiinnitti huomioni, oli Kirotun kirjan vartija -novellikokoelmaan liittyvä. Luin kirjan tänä kesänä ja pidin siitä. Kirjan arvostelu löytyy täältä.

Ohjelmassa on lisäksi paljon muitakin kiinnostavia keskusteluja, haastatteluja ja muuta mukavaa, mutta yllä olevat kaksi aion ainakin katsoa, jos vain suinkin ehdin. Lisäksi yritän etsiä kirjahyllystäni puuttuvia opuksia, muun muassa Rämeen olennon viides osa kuuluu tälle listalle.

Lisää messutunnelmia saatte lukea viikonloppuna, kuvien kanssa. Hauskaa messua kaikille, jotka ovat sinne menossa!

26.9.2016

Kirja-arvostelu: Kiera Cass, Eliitti

Kiera Cass: Eliitti

Pen & Paper 2016

Eliitti on jatkoa Kiera Cassin Valinta-kirjasarjalle. Ensimmäinen osa onnistui pöhköydestään huolimatta viehättämään minua hyvin kirjoitetulla päähenkilöllään. Toinen osa ei ihan yllä ensimmäisen tasolle. Se pieni omaperäisyyden kipinä, joka kannatteli Valintaa, on Eliitissä hukattu.

35 palatsiin kutsuttua tyttöä on nyt karsiutunut kuuteen ja America Singer on yksi heistä. Myös American entinen poikaystävä, Aspen, on kuvioissa yhä mukana. Kun prinssi Maxon yrittää valita itselleen tulevaa vaimoaan, on America omien valintojensa edessä. Aspen vai Maxon? Lisäksi kapinalliset, jotka jo edellisessä kirjassa tekivät hyökkäyksiään palatsiin, heittävät omia kapuloitaan rattaisiin.

Edellisessä kirjassa kolmiodraamaa oli paljon vähemmän. Pidin siitä. Kolmiodraamoja näkee chick lit-kirjoissa ihan liikaa ja se alkaa olemaan aika kulunut juonikuvio. Varsinkin jos siihen ei saa mitään uutta, omaperäistä näkökulmaa, ja siihen suunnalle myös Eliitin kolmio kallistuu. Aspen on hellä ja mukava, mutta myös kamalan hajuton ja mauton. Hänessä ei ole luonnetta. Maxon taas on karismaattinen, mutta vähän turhankin kanssa, kun miekkosen ympärillä pyörii kerralla kuusi tyttöä. Ei ihme, jos Americalla on vähän pasmat sekaisin.

Pidin Americasta ensimmäisessä osassa ja siksi olin hieman pettynyt, kun tutusta räiskeestä ja oman tien kulkemisesta oli Eliitissä vain rippeet jäljellä. America muistutti nyt paljon enemmän niitä perinteisiä sankarittaria, jotka itkeskelevät paljon ja eivät osaa päättää, ketä nyt rakastaisivat. Eikä pidä unohtaa myöskään kommunikointiongelmia. Kuinka monta sydänsurua voitaisiinkaan välttää, jos ihmiset vain osaisivat puhua.

Olin harmissani myös Aspenista. Hahmosta voisi repiä niin paljon enemmän irti. Nyt Aspen vain hillui taustalla osaansa tyytyneenä, odotellen kuuliaisesti American päätöstä. Missä on kiukku? America sentään noin vain vaihtoi vähän komeampaan poikaystävään ja Aspen vain... antaa olla? Oikeasti? Itse olisin Aspenina aika loukkaantunut. Aika hiton loukkaantunut. Okei, kyllä Aspenkin olisi voinut heittää pari kirjettä, kun America oli kiikutettu palatsiin Valintaan, mutta silti. Aspen, missä on itsekunnioituksesi? Älä anna jonkun nätin naaman pompotella sinua miten haluaa! Kuinka paljon parempaa draamaa siitä olisi saatu irti, jos Aspenilla olisi ollut hieman enemmän munaa tämän tylsän hannailun siasta.

Ja Maxon. Maxon vaikutti ensimmäisessä kirjassa alkuun ärsyttävältä, sitten kivalta. Nyt Maxon lipuu taas sinne ärsyttävään. Onhan se ymmärrettävää, että teini-ikäisen kundin hormoonit hyrrää ja kun ympärillä pyörii kuusi nättiä ja aulista neitokaista... tilanteita tapahtuu. American tunteisiin oli tässä helppo samaistua. Joka kerta kun Maxon sipaisi suukon toisen tytön poskelle, se tuntui pistoksena ihan omassa rinnassa asti. Maxon oli siltikin aika ääliö, enkä oikein ymmärrä American kärsivällisyyden ja anteeksiantamisen määrää.

Jos näistä kahdesta pitäisi valita, olin itse Team Aspenin puolella. Hyvänä kakkosena oli vaihtoehto "kerää kimpsut ja kampsut, ja lähde jo hyvä nainen äkkiä pois sieltä palatsista".

Kirja tekee jotakin oikein, jos se herättää näin paljon tunteita. Eliitti olikin ihan kiva, mutta odotin enemmän. Odotin jotain muuta kuin vain ihan kivaa. Odotin vielä suurempia tunteita, vielä mahtavampaa draamaa. Odotin omaperäisyyttä. Eliitti on kuitenkin aika tavanomainen nuorille naisille suunnattu dystopia fantasiakirja. Jatko-osat on silti pakko lukea. Täytyyhän sitä saada selville, kenet America lopulta valitsee. Toivon, että hän valitsee itsensä.

★★☆☆☆

21.9.2016

Kirja-arvostelu: C. J. Daugherty, Night School 5: Endgame

C. J. Daugherty: Night School 5: Endgame

Atom 2015
Luettu e-kirjana
Luettu englanniksi

Viides ja viimeinen osa Night School-sarjaa takanapäin. Ihan ensimmäiseksi täytyy myöntää, että olen pettynyt. Lopetus ei ole niin hyvä kuin se voisi olla. Itse asiassa lopeus on aika huono. Aiempiin osiin verrattuna toimintaa oli paljon vähemmän ja suvantoja sitäkin enemmän.

Juoni jatkuu siitä mihin edellisessä jäätiin. Neuvottelut Nathanielin kanssa menivät mönkään Lontoossa ja Allie juoksutetaan karkuun niin ripeästi, että Carter jää jälkeen - ja vihollisen kynsiin. Allie ystävineen ja liittolaisineen joutuu hankkimaan Carterin takaisin. Lisäksi pitäisi päättää, mitä Nathanielin suhteen tehdään.

Räväkän aloituksen jälkeen kirjan vauhti hidastuu. Iso osa juonesta on suunnittelua ja vakoilua, kun sankarit yrittävät selvittää mihin Carter on viety ja miten tämä saataisiin takaisin. Tämä ei ole kamalan kiinnostava luettavaa, vaikka siinä ohessa Allie tekee suhteensa selväksi Sylvainin kanssa ja saa myös kuulla mikä Rachelia on vaivannut jo useamman kirjan ajan. Rachelin paljastus ei todellakaan tule paljastuksena; paitsi puusilmäiselle sankarittarellemme.

Sitten Carter haetaan takaisin. Hetken aikaa on taas jännää, mutta aiempien kirjojen tasolle ei nousta. Odotin edes jotain koukkua, mutkaa tai muuta jäynää - aiempien kirjojen perusteella se tuntui enemmän kuin todennäköiseltä - mutta mitään ei tapahdu. Ja sitten kirja lysähtää hiljalleen lopetukseensa, joka sekään ei ole mieleenpainua. Aiempien kirjojen lopuissa on tapahtunut aina edes jotakin pientä jännää, miksi siis ei nyt? Lopetus on hyvin epädramaattinen, jopa antiklimaattinen.

Lopetus on epätyydyttävä. Kun ottaa huomioon kaiken, mitä Allie on kirjasarjan aikana joutunut kokemaan, tämä ei ole lainkaan tarpeeksi korvaamaan näitä kärsimyksiä. Hyvät ovat olleet altavastaavia koko ajan ja nyt edes lopussa hyvät eivät saa kauan kaipaamaansa, selkeää voittoa pahiksilta. Se ei tunnu reilulta. Ehkä siinä on tarinan opetus: maailma ei ole reilu paikka.

Minua harmittaa, miten hyvä hahmo Christopherissa, Allien isoveljessä, hukattiin. Christopherilla oli mahdollisuuksia kasvaa tarinan aikana. Hahmo oli kiinnostava ja siinä oli potentiaalia. Mutta Christopher on lopussa samanlainen hajuton ja mauton sivuhahmo kuin kirjasarjan alussakin. Miten hieno kaksoisagentti hänestä olisikaan voinut tulla!

Night School-sarja olisi voinut olla parempi, jos sarjan kirjoittaja olisi katsonut muutaman rikos- ja vakoilusarjan lisää. Se olisi tarvinnut lisää koukkuja. Yllätyksiä. Juonenkäänteitä. Jännitystä. Nyt se oli aika lattea lukukokemus kaiken kaikkiaan. Endgame on selkeästi kirjasarjan tylsin osa. Se on harmittava lopetus, kun aiemmat osat lukeneena odotin edes vähäsen jotain muuta.

★★☆☆☆

19.9.2016

Kirja-arvostelu: Kiera Cass, Valinta

Kiera Cass: Valinta

Pen & Paper 2016

Kiinnostuin Valinnasta, kun näin sen kannen sattumalta Risingshadow'ssa. Kansi oli upea ja kiinnitti huomioni. Luin kuvailutekstin ja totesin, että juoni kuulosti täydeltä hömpältä, mutta se voisi olla hyvää hömppää. Varovaisen optimistisena metsästin kirjan käsiini ja ryhdyin lukemaan.

Sitä ei käy kieltäminen, että juoni on tosiaan pelkkää hömpötystä. Amerikan Yhdysvallat on sotaisassa tulevaisuudessa muutettu monarkiaksi. Kun kuningasperheen prinssi on naimaiässä, hänelle etsitään vaimo tosi-tv-ohjelman avulla. Totta kai.

Varsinainen päähenkilö on tyttö nimeltä America Singer. Americalla on jo poikaystävä, alempaan kastiin kuuluva Aspen. Koska kastirajoja rikkovia avioliittoja ei katsota hyvällä, nuoret ovat joutuneet piilottelemaan suhdettaan. America päättää osallistua arvontaan äitinsä painostamana ja päätyy valituksi Valintaan. Palatsissa America on omien valintojen edessä, kun hän tutustuu prinssi Maxoniin, joka ei olekaan niin tylsistyttävä tyyppi kuin mitä America on kuvitellut.

Kun juoni on tämä, niin ymmärrettävästi kirja vaatii oikeanlaisen mielentilan, kun sitä lukee. Yksityiskohtiin tai niiden pöhköyteen ei kannata takertua liikaa. Amerikka on monarkia? Prinssille etsitään vaimoketta Unelmien poikamies-sarjan avulla? Avioliittojen ulkopuolinen seksi on kielletty lailla? Kirjan juonessa ja maailmassa on paljon yksityiskohtia, jotka saavat helposti tuhahtelemaan ääneen. Mutta jos päättää hyväksyä juonen kaikkien sen pöhköyksiensä kanssa, lukeminen on oikeastaan aika helppoa. Jopa nautittavaa.

Valintaa parantaa paljon sen päähenkilö. Omituisesti nimetty America on nimittäin päähenkilönä loistava. Hahmon terävyydestä, nokkeluudesta ja napakkuudesta tulee jostakin kumman syystä mieleen Jane Austenin monet naispäähenkilöt. American kipakkuudesta ja epätavallisuudesta kertoo paljon se, että toisilla treffeillä Maxonin kanssa America päätyy monottamaan tätä kulkusille. Voi kyllä.

American nokkela sanailu on myös ihanaa luettavaa. Hahmosta on helppo pitää. Hän ei vain huokaile ja itkeskele, vaan tiukassakin paikassa Americalla pysyy järki päässä. America ei ole heikko neitokainen, joka tarvitsee miestä pelastamaan itseään. America on hahmona on todella kypsä ja hyvin kirjoitettu. Hahmoon ja tämän ristiriitaisiin tunnelmiin on helppo samaistua.

Muista hahmoista Maxon on ehkä toiseksi parhaiten kirjoitettu. Alussa prinssi on jopa vähän ärsyttävä, mutta kun tarina etenee, Maxon on oikeastaan ihan mukava. Aspenista ei ehtinyt saamaan vielä paljoakaan irti; ehkä hahmo paranee kirjasarjan edetessä. Ilkeä tyttö Celeste on hahmoista kliseisin. Tälläisissä kirjoissa täytyy aina olla blondi pahistyttö päähenkilöä vastustamassa.

Suomennos oli ihan kiva, mutta ei täydellinen. Tekstiin on jäänyt jonkinverran kirjoitusvirheitä, jotka lähes kaikki ovat lyöntivirheitä. Jos teksti olisi luettu edes kerran vielä läpi, nämä typot olisi ollut helppo korjata. Myös lauserakenteisiin on jäänyt kankeuksia. Tulee olo, että teksti on kyllä käänetty, mutta sitä ei ole suomennettu. Mihinkään google translate -laatuun ei sentään mennä, mutta käännöstyö ei missään tapauksessa ole täydellisesti tehty.

Odotin että kirjassa olisi ollut vielä enemmän selkiinpuukottelua, valehtelua ja toisista pahan puhumista, mutta ehkä kilpailu tästä kovenee, nyt kun alkukarsinnat on käyty. Olen kyllä kiinnostunut näkemään, miten American tarina saa päätöksensä. Jatko-osaa metsästämään siis.

★★★☆☆

12.9.2016

Kirja-arvostelu: C. J. Daugherty, Night School 4: Resistance

C. J. Daugherty: Night School 4: Resistance

Atom 2014
Luettu e-kirjana
Luettu englanniksi


Resistance on jo neljäs osa Night School-sarjaa. Sarjan suomentaminen tosiaan lopetettiin jo toiseen osaan, joten luin tämänkin englanniksi. Kirjassa käytetty kieli ei ole vaikeaa, joten teille kaikille joita jäi kismittämään miten sarja jatkui, voin suositella englanninkielistä versiota, jos vain kielitaitoa löytyy vähääkään.

Resistancessa jatketaan edellisen osan tunnelmissa. Allie on ollut piilossa pidemmän aikaa, mutta kun hänen kimppuunsa hyökätään Ranskan maaseudulla, hänen on palattava takaisin Cimmerian sisäoppilaitokseen. Koulussa turvatoimet on nostettu maksimiin, kun kaikki odottavat kiihkeän epätoivon vallassa, mitä Nathaniel seuraavaksi aikoo. Koululta löytyy myös Carter ja vanha suola alkaa janottaa, vaikka virallisesti Allie onkin Sylvainin kanssa.

Aloitus oli hyvin napakka ja vauhtia täynnä. Koululle päästäessä vauhti hidastuu ja poikahuolet nousevat pääosaan. Valitettavasti. Edellisessä osassa tämä aihe tunnuttiin taputeltavan loppuun, mutta niin vain Allie alkaa haikailla vanhan poikaystävänsä perään. Herätys, Allie! Yritä nyt muistaa, mikä ääliö Carter oli. Sanomattakin selvää olin tässä aiheessa Sylvainin puolella, siitä huolimatta että Sylvain oli aasi ekassa kirjassa. Koska Carter oli isompi aasi.

Joka tapauksessa poikaongelmissa oli pahasti toiston makua. Edellisessä kirjassa Allie oli Carterin kanssa yhdessä, mutta koko ajan törmäili Sylvainiin ja ihaili tämän tuikkivia silmiä. No nyt Allie on Sylvainin kanssa ja törmäilee koko ajan Carteriin ja ihailee tämän tummia silmiä. Hohhoijaa. Tuttuuden tuntu on huomattava. Onkohan kirjailijalta alkanut loppua ideat kesken? Joka tapauksessa tähän aiheeseen olisi voinut keksiä uusia näkökulmia, jos kerta tähän aiheeseen oli pakko palata jälleen kerran.

Juonenkäänteitäkin löytyy, mutta ne eivät tule niin shokeeravina kuin mitä ne olisivat voineet. Käänteistä on vaikea puhua paljastamatta mitään suurta, mutta sanotaan vaikka niin, että niihin olisi pystynyt saamaan enemmän jännitystä, jos kirjailijan taidot tai ideat olisivat riittäneet. Tällä hetkellä käänteet eivät ole tarpeeksi koukuttavia. Ne eivät salpaa lukijan hengitystä ja saa lukemaan vielä seuraavaakin kappaletta, koska jäi niin jännään paikkaan. Niissä olisi ollut potentiaalia vaikka mihin, mutta nämä mahdollisuudet hukataan. Resistance ei ole jännäri, valitettavasti.

Loppua kohden kirja paranee, kun tapahtumiin tulee vähän vauhtia. Lopun tohina Lontoossa on hauskaa luettavaa, mutta sitä ei kannata miettiä liikaa. Jos alkaa miettiä, mieleen kohoaa sellaisia kysymyksiä kuin mihin pahikset oikeastaan pyrkivät tällä kaikella? Mikä heidän suunnitelmansa oli? Kaihan heillä oli suunnitelma? Oliko hyviksillä suunnitelma? Lukiessa tuntuu vähän siltä kuin hyvikset ja pahikset juoksisivat hippaa pimeässä metsässä ilman sen suurempaa päätä taikka häntää. Toivottavasti jokin suunnitelma oli ja se paljastetaan seuraavassa osassa.

Jotenkin tämä sarja on mennyt alamäkeä ensimmäisestä osasta lähtien. Kirjasarja alkoi ihan kivasti, jopa lupaavastikin. Toivoin todella, että toisessa osassa olisi hiottu ensimmäisen viat. Kun niin ei tapahtunut, toivoin että kolmas osa olisi ollut parempi. Nyt neljännen osan jälkeen haluan vain saada tämän sarjan loppuun, ilman mitään odotuksia tai toiveita paremmasta.

★★☆☆☆

1.9.2016

Kirja-arvostelu: Jari Nummelin, Kirotun kirjan vartija

Kuva: Risingshadow
Jari Nummelin (toim.): Kirotun kirjan vartija: Suomalaisia Cthulhu-tarinoita

Jalava 2016
Luettu e-kirjana

Kirotun kirjan vartija on novellikokoelma, johon on koottu eri suomalaiskirjailijoiden Cthulhu-mytologiaan liittyviä tarinoita. Kokoelma onkin varsin kattava. On hauska huomata, miten monet suomalaiset kirjailijat ovat tarttuneet Lovecraftin luomaan maailmaan.

Novellien taso oli mielestäni hyvin tasalaatuinen. Joukossa ei ollut mitään selkeitä pettymyksiä, mutta ei myöskään mitään erityisen mieleenpainuvaa. Humoristinen "Kun taata Tsathogguan ampui" pisti silmään erilaisen lähestymistapansa takia; se kun oli selkeästi hauskaksi jutuksi tarkoitettu, kun taas kokoelman kaikki muut novellit ovat selkeästi kauhua. Sen olisi ehkä voinut jättää kokoelmasta pois, mutta toisaalta itse pidin novellista ja sen huumorista. Se toimi ihan kivana välikevennyksenä muiden "vakavampien" novellien lomassa.

Pidin myös novellien selkeästä suomalaisuudesta. Cthulhu-mytologian hirviöt on istutettu lujasti suomalaiseen maaperään ja ne sopivat sinne yllättävän hyvin. Suot kuulostavat yhtäkkiä kammottavilta mustien, pohjattomien vesilämpäreittensä kanssa, samoin rannikoille ja niitä loiskiville kylmille aalloille on saatu sopivaa mustanpuhuvuutta. Kokoelma on tosiaan nimensä mukaisesti koottu suomalaisista Cthulhu-tarinoista, ei vain suomalaisten kirjoittamista tarinoista.

Osassa novelleista on käytetty suoraan Lovecraftin luomia hirviöitä ja hahmoja, joissain on keksitty omia lovecraftimaisia otuksia. Novelleista kuitenkin puuttuu jotakin, mitä Lovecraftin novelleissa on. Ne eivät ole yhtä ravistuttavia, yhtä kauhistuttavia. Lovecraftin novelleissa parasta (ja pahinta) on yllätyksellisyys. Juuri kun luulee tietävänsä, mitä seuraavaksi tapahtuu ja odottaa pettymystä, sitä joutuu yllättymään. Lovecraftin hirviöt ovat oikeasti hirveitä, oikeasti käsittämättömiä ihmismielelle ja siksi täysin kauhistuttavia. Tässä kokoelmassa Cthulhu-mytologian monsterit ovat kovin arkipäiväisiä ja kaukana esikuvistaan.

Lisäksi novelleista puuttuu kosminen näkökulma. Minulle Lovecraft on suurimmaksi osaksi scifiä. Hänen novelleissaan liikutaan sulavasti maiden, avaruuksien, ajan ja eri ulottuvuuksien lävitse. Ne ovat pääasiassa tieteiskirjallisuutta ja vasta sen jälkeen kauhua. Tämän kokoelman novelleissa kosmisuus on unohdettu täysin. Hirviöt vain ovat muinaisia; suohon, maahan tai mereen haudattuja, unohdettuja jumalia. Ne eivät ole tulleet avaruuksista, toisin kuin Lovecraftin novelleissa.

Kritiikistä huolimatta pidin kokoelmasta oikein paljon, vaikka esikuvan tasolle ei päästä. Jos joku on oikeasti kiinnostunut Lovecraftista tai Cthulhusta, kannattaa tutustua ensin alkuperäiseen lähteeseen. Lovecraftin jäljitelmät ovat aina jäljitelmiä; viihdyttäviä omalla tavallaan, mutta eivät yhtä hyviä kuin alkuperäinen.

★★★☆☆

18.8.2016

Kirja-arvostelu: Terry Pratchett, Vapaat pikkumiehet

Terry Pratchett: Vapaat pikkumiehet

Karisto 2003

Vapaat pikkumiehet on aloitusosa Terry Pratchettin Kiekkomaailmaan sijoittuville nuortenkirjoille. Sanalla sanottuna se on loistava. Perässä pysyminen ei vaadi muiden Kiekkomaailmaan sijoittuvien kirjojen tuntemusta, mutta ne voivat syventää lukukokemusta. Varsinkin noidista kertoviin kirjoihin (Noitasiskokset, Noitia maisemissa ja Herraskaista väkeä) viitataan pariin kertaan, lähinnä hahmovierailuilla. Kirjat sopivat vaikka jatkolukemiseksi Tiffany-sarjan jälkeen, jos huumorihammasta jäi vielä kaivelemaan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Liitumaalle, missä kaikki ei ole kunnossa. Tiffanyn kimppuun yrittää ensin hyökätä näkki, sitten päätön ratsumies ja kaiken lisäksi joka puolella hyörii pieniä, punatukkaisia miehiä. Kun lopulta Tiffanyn pikkuveli napataan, Tiffany lähtee hakemaan tätä takaisin paistinpannulla varustautuneena. Mukaan tulee myös Nac Mac Feeglejen klaani, jotka myös Vapaina pikkumiehinä tunnetaan.

Pratchett osaa kirjoittaa nuorille aivan yhtä hyvin kuin aikuisillekin. Kirjassa riittää seikkailua, huumoria ja myös niitä ajatuksia herättäviä kohtia. Vaikka kirjassa on huumoria, siinä on silti vakavatkin hetkensä. Nämä vakavat hetket ovat niitä mieleenpainuvimpia kohtia. Teemana tuntuu olevan se, että pahoja asioita tapahtuu silloin, kun hyvät eivät tee mitään.

Kirjan jaksaa lukea uudelleen useammankin kerran. Ei siksi, että juoni ei olisi mieleenpainuva, vaan koska se on monimutkainen. Joistain lukijoista juoni saattaa olla jopa liian monimutkainen; itse taas pidin siitä. Juonessa pysyy kyllä kärryillä, vaikka vauhti puolivälin jälkeen saakin vähän lisäpuhtia, eikä sitä ennenkään mitenkään matele. Haltijamaailmassa kaikki tapahtuu unien ehdoilla ja unet ovat usein vähän sekavia. Tilanteesta ja tapahtumasta hypitään rivakkaa tahtia, sillä niinhän unetkin vaihtuvat saumattomasti toinen toiseensa. Niille joiden mielestä kirja oli ensimmäisellä lukukerralla liian sekava, suosittelen lukemaan kirjan uudelleen. Toisella lukukerralla juoni on varmasti paljon ymmärrettävämpi.

Päähenkilö Tiffany on ihastuttavan näppärä. Yhdensänvuotias tyttö on oikein toimelias noidanalku; niinkin toimelias, että välillä tyttöä on vaikea kuvitella niin nuoreksi. Hahmoon on joka tapauksessa saatu paljon luonnetta. Tiffany ei ole missään vaiheessa tilanteen uhri, vaan hän pysyy aktiivisena sankarina alusta loppuun. Silloinkin kun Tiffanylla on apua, hän silti lopulta on se, joka kantaa vastuun. Tiffanysta tulee hieman mieleen Ihmemaa Oz-kirjojen ja Liisa Ihmemaassa-kirjan sankarittaret. Tiffanyssa on ripaus vanhanaikaista sankarin arkkityyppia ja modernia, omillaan toimeentulevaa naisen alkua.

Vapaat pikkumiehet tulee luettua nopeasti. Kirjan ahmii hetkessä, sillä sen lukemista on vaikea lopettaa kesken. Suosittelen tätä kirjaa kaikille vähänkään fantasiasta pitäville nuorille ja miksei vähän vanhemmillekin lukijoille.

16.8.2016

Kirja-arvostelu: Essi Tammimaa, Noaidin tytär - Tulva

Kuva: Risingshadow
Essi Tammimaa: Noaidin tytär - Tulva

Otava 2016
Luettu e-kirjana

Noaidin tytär - Tulva on jatko-osa Tammimaan Noaidin tytär kirjaan, kuten jo nimestäkin voi päätellä. Ensimmäisessä osassa viehätti alun rauhallisuus ja saamelaisten mytologioiden käyttö. Jatko-osassa rauhallisuus on tiessään, valitettavasti. Jatko-osa ei nouse edeltäjänsä tasolle.

Kirjan alussa päähenkilö Aura tuskailee yhä näkyjensä kanssa. Tällä kertaa näyissä häntä piinaa kuvat tulvasta ja vedestä nousevista kuolleista. Mukana on myös vähän ihmissuhdedraamaa, kun lehdistö yrittää koko ajan kiivaasti heittää kapuloita Auran ja rokkitähti Pajun romanssiin. Sekaan on heitetty myös luonnonsuojelua Talvivaaran- ei kun siis Suvilaakson muodossa.

Aivan ensimmäiseksi lukiessa kiinnitin huomioni siihen, että uudissanoja oli karsittu kovalla kädellä. Ensimmäisessä kirjassa omituisia sanoja oli liiaksi asti; ne varastivat huomion ja häiritsivät lukemista. Nyt niitä on karsittu, ja se on ihan hyvä. Sanat toimivat parhaiten näin, pieninä annoksina, jolloin ne nousevat tekstistä esiin mukavana pikku mausteena.

Juoneltaan kirja on vähän epätasainen. Teksti on välillä sekavaa, välillä puuduttavaa, välillä turhauttavaa. Saamelaissoturittareista kertovat kohdat ovat niitä puuduttavia. Kohdilla yritetään taustoittaa pahis Àvráa ja tuoda syvyyttä sivuhahmoihin, mutta tässä ei aivan onnistuta. Àvrán motivaatioksi paljastuu tylsästi kosto, jonka kohteena on totta kai erityisesti Aura ja hänen äitinsä. Kuinkas muutenkaan. Tämä on nähty jo niin lukuisat kerrat fantasiakirjoissa, että sen toivoisi jo jäävän sinne romukoppaan muiden kliseiden kanssa.

Sivuhahmoille on keksitty vaikka mitä traumoja ja taustoja ja kaikkea muuta kivaa, jotka lukija toivoisi voivansa hypätä yli. Taustoista huolimatta hahmot eivät ole vieläkään kamalan kiinnostavia.  Sagaa, Aliissáa, Unnaa ja Roosaa taustoittavat sivupolut tuntuvat vain turhilta rönsyiltä kirjan juonessa. Sivujuonet eivät liity tarpeeksi kiinteästi pääjuoneen, jotta ne pitäisivät mielenkiinnon yllä. Nyt ne vain tuovat tekstiin sekavuutta.

Auran ja Pajun rakkaussuhdetta kuvaillaan ihan kivasti, mutta sen sisälle ei pääse. Kaikki mehevät osat eli alkurakkauden huuma ja kasvukivut on hypätty yli, ja nyt ollaan siinä pisteessä, että kaikki on ihanaa ja täydellistä ja särmätöntä. Paju on täydellinen pikku hymypoika, jolla ei ole yhtäkään pahetta tai huonoa luonteenpiirrettä. Ainoastaan keltainen lehdistö yrittää rikkoa täydellistä suhdetta. Mistä muuten lehtimiehet ovat saaneet kuulla Pajun alaikäisestä tyttöystävästä? Pajulta? Pajun bändikavereilta? Auran kavereilta? Hassua kun tähän seikkaan ei puututa millään tavalla.

Sivuhuomautuksena täytyy muuten sanoa, että minua häiritsi myös kamalasti junien katoilla hyppivät soturittaret. Lapset, älkää kiivetkö junan katolle. Saatte vain sähköiskun ja leimahdatte tuleen. Junien katot ovat oikeasti äärimmäisen vaarallisia paikkoja juuri ratojen yllä roikkuvien kaapeleiden takia.

Lukiessa kovasti toivoin, että edes loppu olisi hyvä. Juoni kun tuntui kovasti petaavan jotain eepillistä lopputaistelua hyvän ja pahan välillä. Jouduin harppomaan hieman suvantovaiheiden yli, että olisin saanut kirjan luettua ennen laina-ajan loppumista, mutta... jouduin pettymään lopetukseen. Se ei ollut niin hyvä kuin mitä se olisi voinut olla. Koko kirja oli hieman pettymys. Edellinen osa ei ollut täydellinen, mutta sillä oli hyvät puolensa, kuten alun rauhallisuus ja saamelaiset mytologiat. Odotin että jatko-osassa ensimmäisen osan rosot olisi hiottu pois ja kirja olisi edeltäjäänsä parempi. Mutta se ei ollut. Se on harmi; olisin halunnut pitää tästä kirjasta.

Tähtien antaminen on aika vaikeaa. En mielelläni anna yhtä tähteä kirjalle, ellei se ole täysin lukukelvoton, joten tämäkin kirja saa kaksi tähteä. Nippa nappa.

11.8.2016

Kirja-arvostelu: P. C. Cast, Kristin Cast, Vainottu

Kuva: Risingshadow
P. C. Cast, Kristin Cast: Vainottu

Otava 2012
Luettu e-kirjana

Vainottu on Yön talo-kirjasarjan viides osa. Kirja jäi aikoinaan kesken ja se jäi harmittamaan. Onnistuin nyt myöhemmin etsimään sen käsiini ja luin uudestaan läpi alusta asti, koska en muistanut mihin olin jäänyt. Loppujen lopuksi ihan hyvä kirja ainakin pariin aiempaan osaan verrattuna, jotka olivat vähän heikompia.

Vainottu jatkaa siitä mihin aiemmassa osassa jäätiin. Muinainen pahuus on päässyt vapaaksi ja ainoastaan Zoey ystävineen on taistelemassa sitä vastaan. Juoni on sitä samaa peruskauraa kuin aiemminkin. Aina välillä pähkäillään poikaongelmien kanssa, joista toivoin jo, että oltaisiin päästy eroon. Juoneltaan kirja ei siis erityisesti säihky tai aiheuta yllätyksiä.

Poikapulmia on ihan liikaa. Jos ne tuntuisivat edes etenevän jonnekin, mutta kun samat teemat kulkevat kirjasta toiseen... Yhäkin Zoey on epävarma siitä, ketä rakastaa vai rakastaako ketään ja kuka näistä kolmesta ihkupoikaystävästä olisi se oikea. Ainoastaan Erikin kanssa suhde oikeasti tuntuu saavan uusia värejä ja aiheita. Mutta siis. Viides kirja menossa. Zoey, päätä jo! Lakkaa kiusaamasta näitä poikia ympärilläsi.

Kirjan pahis, Kalona, on kiehtova, mutta hahmon luonne jää aika ohueksi. Olisin halunnut hahmoon lisää syvyyttä, sillä rahkeita olisi selvästi ollut. Kiinnostava tyyppi. Pidin myös lopetuksesta. Siinä oli oikeasti lopetuksen tuntu. Asioita ei vain jätetty roikkumaan ilmaan, niin kuin parissa aiemmassa osassa. Juonella oli oikeasti päätös; se ei vain loppunut kesken kaiken.

Kirjaan oli helppo tarttua tauonkin jälkeen. Lukijalle mukavasti kerrattiin edellisiä tapahtumia, ei liikaa mutta tarpeeksi. Kirja oli kaiken kaikkiaan ihan sujuvaa viihdettä, joka oli helppo lukea, mutta joka ei ihan ihmeellisiä tunteita tai ajatuksia herättänyt. Aivan kuten kaikki aiemmatkin osat. Jos juoneen olisi saatu edes vähän jotain yllättävää käännettä tai omaperäistä ideaa, tämä kirja olisi voinut saada kolmekin tähteä. Nyt se joutuu tyytymään vahvaan kakkoseen.

22.7.2016

Kirja-arvostelu: Terry Pratchett, Niistäjä

Kuva: Risingshadow
Terry Pratchett: Niistäjä

Karisto 2016
Luettu e-kirjana

Pratchett on tunnettu tasalaatuisista kirjoistaan ja Niistäjä ei ole siinä poikkeus. Kirja tarjoaa nauruja, jännitystä ja myös sydäntä särkevää draamaa. Jos olet pitänyt muistakin Vartiostosta kertovista kirjoista, tulet pitämään tästäkin.

Kaupunginvartioston komentaja sir Vimes joutuu vastentahtoisesti lomalle maaseudulle. Hän ei joudu kauaa kärsimään rauhallista elämää, kun idyllisestä kartanomaisemasta alkaa löytyä rikoksen merkkejä. Kirja kritisoi satiirin keinoin mm. luokkaeroja, orjuutta ja lajismia.

Jos ei ole lukenut Pratchettin aikaisempia kirjoja, juoneen voi olla vaikea päästä kiinni. Varsinkin Muks! täytyy olla tuoreesti mielessä, sillä sen tapahtumiin viitataan jatkuvasti. Vaikka itse olen kyseisen kirjan lukenut, on aikaa vierähtänyt sen verran, että olisi ehkä ollut hyvä asia selata kirja läpi ennen tähän uusimpaan osaan tarttumista.

Muuten kirja on taattua Pratchettia. Välillä saa nauraa, välillä pidättää hengitystä jännityksestä. Pratchettin tarkat huomiot ihmisluonteista osuvat suoraan maaliinsa. Juoni tempaa otteeseensa ja pakottaa ahmimaan kirjan läpi muutamassa päivässä. Loppua kohden vauhti hieman hyytyy, mutta ei kuitenkaan liian häiritsevällä tavalla. Keskikohdiltaan kirja onkin niin vauhdikas, että sellaisen tohinan jälkeen on pakko hieman painaa jarrua.

Niistäjä olisi ollut ehkä hitusen helpompi lukea painettuna kuin e-kirjana. Syynä tähän ovat Pratchettin viljelemät alaviitteet, joita tähänkin kirjaan on ripoteltu runsaasti. Alaviitteet on e-kirjassa jouduttu kokoamaan kirjan loppuun (kun normaalisti ne olisivat sivun alareunassa), joten lukiessa piti hyppiä vähän väliä loppuun katsomaan, mitä nyt tässäkin alaviitteessä taas sanottiin. Vähän vaivalloista, mutta toisaalta miten muuten alaviitteet olisi voinut toteuttaa. En ainakaan itse keksi parempaa keinoa kuin mihin Karisto on päätynyt.

Joka tapauksessa hyvä, terävä kirja, joka huumorin avulla saa lukijan oikeasti ajattelemaan asioita. Suosittelen sydämellisesti kaikille hyvien kirjojen ystäville.

20.7.2016

Kirja-arvostelu: Henrika Andersson, Sirpale sielua

Kuva: Risingshadow
Henrika Andersson: Sirpale sielua

Schildts & Söderströms 2014
Luettu e-kirjana

Tämä on kummitellut jo pitkään "Sinua saattaisi kiinnostaa seuraavat kirjat" -listallani Ellibs-kirjastossa ja koska sen kansi näytti kiinnostavalta, ajattelin lukea sen läpi. Onneksi kirja oli lyhyt, sillä muuten se olisi saattanut jäädä kesken. Ei sen takia, että kirja olisi ollut erityisen huono, vaan koska tämä oli huonoiten tehty e-kirja, mitä olen ikinä nähnyt.

Sirpale sielua sijoittuu Ranskaan, hiljaiseen pikkukylään, jonne Muriel on joutunut muuttamaan perheensä mukana sairaan veljensä takia. Pikkuveljeä hoidetaan Klinikalla, vaikka kukaan ei tunnu tarkkaan tietävän, mikä veljeä vaivaa. Tylsistynyt Muriel tapaa kylällä salaperäiseen Luciin ja ihastuminen on väistämätön.

Sirpale sielua on kirjoitettu aika erikoisella tavalla, enkä usko sen viehättävän kaikkia. Kirja oli tosiaan hyvin lyhyt, sellaiset 180 sivua, ja samoin kirjan kappaleet ovat erittäin lyhyitä. Välillä sivua kääntäessä ihmettelin, että hyppäsinkö jonkin yli, kun siirryttiinkin jo seuraavaan lukuun, vaikka edellinen kohtaus tuntui olevan vielä kesken. Teksti oli hyvin hypähtelevää. Sen lukemiseen piti totutella alussa.

Kirjan teemoina tuntuu olevan rakkaus ja erilaisuus ja turhautunut Muriel, joka ei saa kotonaan tarpeeksi huomiota, koska veli on kipeä. Ihan hienoja ajatuksia nämä kaikki, mutta niiden toteutus ontuu. Rakkaustarinaan ei pääse sisälle, sillä Lucin hahmo ei onnistunut ihastuttamaan minua. Lucin oli kai tarkoitus olla salaperäinen ja kiehtova paha poika, mutta alussa mieleeni kohosi sellainen sana kuin "narkki" ja "koditon", ja loppua kohden sana: "saatananpalvoja". Ei kamalan seksikästä. Huonon hygienian ja pikkueläinten tappamisen lisäksi Lucilla oli tämä omituinen kyhmy hartiassa... Ei seksikästä alkuunkaan. Koko romanssi meni siis minulta täysin ohi, kun lukiessa en voinut muuta kuin ihmetellä, miten Muriel saattoi pussailla tämän tyypin kanssa.

Loppuosa juonesta oli ihan jees. Mutta sitten se kirja loppui. Vain 180 sivua, joten suuren osan siitä vei rakkaustarina, joka ihastuneiden huokausten sijaan aiheutti minussa oksennusreaktioita. Kerran jouduin jättämään lukemisen vähäksi aikaa kesken, koska en saanut samalla syötyä aamiaistani.

Jos olisin lukenut kirjan tavallisena painettuna versiona, se olisi varmaankin saanut enemmän tähtiä. Mutta koska luin sen e-kirjana, täytyy minun ottaa huomioon surkea painotyö. Tekstiin oli jäänyt pisteitä, viivoja, välilyöntejä ja entereitä omituisiin paikkoihin. Aivan kuin tätä kirjaa ei olisi oikoluettu kertaakaan sen jälkeen, kun se on ladottu e-kirjamuotoon! Jos kyseessä olisi omakustanne, tämä olisi ymmärrettävää, mutta nyt oli kyseessä kustannusyhtiö. Tästä lähtee heti yksi tähti pois.

Lisäksi sisällysluettelon toteutus ihmetytti. Sisällysluetteloon oli merkitty lukujen numerot, vaikka lukujen alussa oli ainoastaan lukujen nimet; ei numeroa. Lukiessa ei edes tiennyt, minkä numeroista lukua luki, silti sisällysluettelossa oli pelkät numerot! Yritä siinä sitten etsiä sisällysluettelon avulla, mihin kohtaan lukeminen jäi. Ei kamalan informatiivista.

Tuntuu kuin tämän romaanin e-kirjaversio olisi tehty pelkästään sen takia, että se näyttää hyvältä: periaatteena ja paperilla. Mutta itse kirjaan ei ole panostettu mitenkään, koska kuka niitä nyt lukee! Järkyttävää. Vain yksi oikoluku olisi riittänyt korjaamaan suurimmat mokailut.

En suosittele lainaamaan ainakaan e-kirjaversiona. Lukekaa tämä kirja mieluummin painettuna.

★☆☆☆

13.7.2016

Kirja-arvostelu: C. J. Daugherty, Night School 3: Fracture

C. J. Daugherty: Night School 3: Fracture

Atom 2013
Luettu e-kirjana
Luettu englanniksi

Luin Night School-sarjan kolmannen osan englanniksi, koska sitä ei ole suomennettu. Sarjan suomentaminen lopetettiin kesken kaiken. Kirjassa käytetty englanti ei ole liian vaikeaa, ainoastaan jotkin adjektiivit olivat outoja minulle, joten jos kielitaitoa yhtään löytyy, tämän kyllä pystyy lukemaan läpi.

Itse kirja on aivan yhtä epätasainen kuin edeltäjänsä. Alkuosa on vähän tylsä ja liikkuu hitaasti, kun taas loppuosa on täynnä toimintaa ja nopeita käänteitä. Hyvänä puolena on se, että vihdoin ja viimein saadaan hieman vastauksia kahdesta ensimmäisestä kirjasta auki jääneisiin kysymyksiin.

Edellisen kirjan tapahtumien jäljiltä Allie on pahasti traumatisoitunut. Hän yrittää kirjan alussa paeta koulusta, mutta joutuu lopulta palaamaan. Cimmerian sisäoppilaitoksessa niin opettajat kuin oppilaat yrittävät etsiä myyrää, joka toimii pahiksen, Nathanielin, leipiin. Samalla Allie yrittää saada tolkkua poikaystäväongelmiinsa.

Fracturen juoni kulkee epätasaisesti. Iso osa kirjasta on petturin etsimistä kissoin ja koirin, joka valitettavasti on se tylsin osuus. Mukaan on sekoitettu Allien ihmissuhdeongelmia, mutta nekään eivät säväytä enää samalla tavalla kuin aiemmissa osissa. Kun Sylvainin sinisiä silmiä kuvailtiin sadannennen kerran, alkoi jo minuakin nyppiä. Hyvä puoli on se, että poika-asioihin saatiin viimeinkin jotain tolkkua. Onhan se hyvä, että jopa jo kolmannen kirjan kohdalla Allie saa päätettyä, ketä oikeastaan rakastaa.

Puolivälin jälkeen Allien isoäiti Lucinda putkahtaa paikalle, ja antaa taustoitusta pahikselle ja miksi tämä on niin kiinnostunut Alliesta. Tietoisku tulee hieman epäsulavalla tavalla, mutta lukija ei sitä edes huomaa, koska vihdoinkin saadaan hieman valoa siihen, mitä täällä oikein tapahtuu! Mukava saada hieman motiiveja Nathanielin tekojen taustalle, vaikka vähän huterilta ne kuulostavat. Mitä enemmän juonesta saa tietää, sitä huonommalta se vaikuttaa, valitettavasti. Kaiken aikaa odotin jotain parempaa kuin tämä. Pienoinen pettymys.

Kirjan loppu onkin pelkkää toimintaa. Sitä on mukava lukea tylsän alkuosan jälkeen. Tohinassa ei ole ihan hirveästi järkeä, mutta ainakin se on viihdyttävää.

Fracturen ongelma on lähinnä siinä, että se yrittää kovasti olla piinaava ja jännittävä, kun se oikeastaan... ei ole. Vaikka kirjassa etsitään kovasti vakoojaa ja kuka vain voi olla petturi jne jne, se ei missään vaiheessa tunnu painostavalta. Vakooja on kuitenkin vain jokin epämiellyttävä hahmo tai sitten joku, joka tulee takavasemmalta täysin puskista. Tietenkään se ei voi olla joku, jolla oikeasti olisi merkitystä. Piinaavan trillerin sijasta Fracture on vain tylsää ja ennalta-arvattavaa huttua. Toivon että olen väärässä, ja että seuraavat osat tekevät jotakin todella yllättävää. Odotukseni eivät kuitenkaan ole korkealla.

★★☆☆☆