30.7.2014

Ahtaat talvet



Olisi kivaa, jos minulla olisi tarkat tiedot siitä, milloin mikäkin novelli on kirjoitettu. Paljon kertoo jo se, että tämän novellin Word-tiedosto on luotu 2007. Kuten useimmat novelleistani, myös tämä on (luultavasti) alun alkaen kirjoitettu käsin paperille tai johonkin vihkoon, joten tämä on luultavasti sitäkin vanhempi. Kirjoituksen laadustakin huomaa, että tämän täytyy olla yksi alkuaikojen kirjoituksiani.

Muistan saaneeni idean tähän novelliin lukiossa välitunnilla tai hyppytunnilla, kun kuuntelin nappikuulokkeilla miniradiostani mitä sieltä nyt sattuikaan tulemaan ja kanavia selaillessani korviini osui tiedotus jäänmurtajista. Katsoin ulos ikkunasta – oli hirvittävän kirkas ja kaunis, aurinkoinen talvipäivä – ja yritin ymmärtää, että jossakin tuolla kaukana joku ihan totta ohjastaa tälläkin hetkellä jäänmurtajaa Itämerellä. Ja siitä se sitten idea lähti.

Kirjoituksena tämä ei todellakaan ole sieltä parhaimmasta päästä. Vaikka tätä on tullutkin hieman muokkailtuja ja viilailtua myöhemmin, niin sen silti huomaa, että tämä on vain vanha harjoitelma. Mutta ehkä tämä on juuri siksi niin kiinnostava lukea, koska sitä voi verrata myöhempiin teksteihini ja (toivon mukaan) huomata miten olen kehittynyt.


Ahtaat talvet

Hän oli jäänmurtajan kapteeni, minä kansakoulun opettaja. Siksi näimme toisiamme vain kesäisin; talvet hän asui laivallaan. Talvet minä kuljin töistä kotiin rantatietä ja tuijotin jäätynyttä merta, kuuntelin radiosta, missä hän aina milloinkin oli: ”Kuulutus merenkulkijoille. Pohjanmerellä merenkulkijoita avustaa jäänmurtaja Sisu…” Niin päiväni valuivat eteenpäin.
     Talvet olivat ahtaat, mutta kesäisin sain nähdä hänet.
     Joka kevät kun hän saapui kotiin, se oli kuin olisimme tavanneet ensimmäistä kertaa. Hän astui kynnykselle, heitti kassinsa maahan ja sanoi koruttomasti: ”Minä tulin nyt.” Sillä hetkellä vedin kiihkeästi henkeä ja jätin työni, olin sitten kutomassa tai kuorimassa perunoita, ja juoksin hänen syliinsä. Ja hän puristi minut rintaansa vasten ja suuteli otsaani. Se oli kuin uusi alku joka kevät.
     Alussa päivät olivat suloisia. Olimme kumpikin joutilaina kotona, saimme maata sängyssä sylikkäin pitkälle päivälle asti, saimme kävellä tämän vanhan kaupungin kaduilla raukeina päivinä, kun turisteja ei vielä ollut paljoa, tai sitten vain avata kaikki ovet ja ikkunat ja jäädä sisälle viileään. Pihalla kasvoi ruusuja ja tuomia ja syreenejä, niiden tuoksu jatkui pitkälle kesään, aina juhannukseen asti. Päivät olivat kirkkaita ja yöt sinihämäriä. Olin onnellinen ja silti…
     Hitaasti hän aina muuttui sulkeutuneemmaksi, hitusen enemmän joka päivä. Usein hän vain makasi sängyssä kyljellään, ja tuijotti ikkunasta aukeavaa maisemaa, kuinka meren hopeaiset aallot löivät kallioon. Lokit huusivat, ne huusivat kutsuen, ja niiden ääni vei rakkaani sielua pois luotani pala kerrallaan. Meri ei ole helppo rakastaja ja silti hän kaipasi sinne. Silti hän kaipasi sinne ja tuntui kuin kiveltä, kun yritin syleillä häntä.
     Kesä oli ihana, mutta silti hän ei suostunut näkemään sitä. Tämä talo oli hänelle kuin vankila ja minä jalkakahle. Halasin häntä ja itkin olkaa vasten, mutta hän vain makasi paikoillaan ja tuijotti merta. ”Tule, mennään yhdessä kävelylle”, sanoin. Hän ei vastannut. ”Nouse ylös. Yritä edes!” Hän oli kuin kuollut minulle. Jos hän nousi ylös, hän lähti kävelylle ilman minua, merenrannalle, tuijottamaan auringonlaskua. Joskus hän kahlasi veteen; viisi askelta ja sitten takaisin. Kymmenen, ja sitten takaisin. Pelkäsin sitä päivää, kun hän menisi sata ja yksi askelta, eikä enää palaisi.
     Mutta sitä päivää ei koskaan tullut. Kun kaipaus muuttui lähes ylitsevuotavaksi, tuli syksy ja tuli talvi. Hän pakkasi kassinsa ja lähti. Hyvästelimme muodollisesti, vaikka todellisuudessa tunsimme helpotusta sydämissämme. Kohta taas sain kävellä töistä kotiin, tyhjään ja kylmään taloon, tuijotellen matkalla jäätynyttä merta. Millainen maa tämä onkaan! Niin karu ja vihamielinen, että merikin jäätyy talvella. Kuinka sitä kovuutta voi kestää, jollei kasvata paksua nahkaa?
     Kun pimeys kävi päälleni, kaipasin häntä. Unohdin, kuinka paljon kesä tuotti hänelle tuskaa ja vain kaipasin. Kuuntelin radiosta: ”Suomenlahdella merenkävijöitä avustaa jäänmurtaja Sisu…” Ei ollut ruusuja, ei tuomia eikä syreenejä. Oli vain lumikinokset talon nurkilla ja tukahduttavan synkät yöt. Ei muuta pelastusta tai toivoa kuin unelmoida tuosta lyhyestä kesästä.
     Talvet ovat ahtaat, mutta kevät koittaa aina.

29.7.2014

Kirjoittamisesta (osa 5 luku 1)



5 Tarinan päättäminen ja viimeistely


Kirjoittamisprosessi


Kirjoittamisprosessi on kokonaisuutena hyvin haastavaa; varsinkin silloin, kun on kyse pitkistä teksteistä. Kirjoittaminen vaatii mielikuvitusta, heittäytymisen taitoa ja kaikkein tärkeintä paljon kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Omaan tekstiinsä kyllästyy helposti loppua kohden ja silloin yleensä alkaa kiirehtiä turhaan. Tällöin juoni, hahmot, tarinan tempo ja muutenkin koko yleistunnelma alkaa rakoilla.

Toinen virhe, johon on helppo sortua, on jättää tekstinsä kokonaan kesken ja aloittaa jotakin uutta. Lopulta vihot tai tietokoneen kansiot pursuavat keskenjääneitä tarinoita, joissa jokaisessa on kirjoitettuna hieman alkua, mutta joita ei ole tullut jatkettua sen pidemmälle. Juuri siksi kärsivällisyys ja pitkäjänteisyys ovat kirjoittajalle välttämättömiä ominaisuuksia. Niitä pitää vain harjoittaa.

Kaikkein yksinkertaisinta on tehdä kirjoittamisesta tapa. Aseta itsellesi tavoitteita ja aikarajoja; vaikka että kirjoitat joka päivä 10 minuuttia tai 1 000 sanaa, tai mikä sitten itsellesi parhaiten sopii. Tee myös tarkkoja päätöksiä, milloin tekstisi on valmis. Kun sinulla on jokin deadline, johon tähdätä, saat työsi valmiiksi varmemmin. Kaikille ihmisille tarkat aikataulut eivät sovi, vaan pikemminkin ahdistavat lisää, joten sinun täytyy hieman kokeilla ja keksiä itsellesi parhaiten sopiva tapa.

Mystinen inspiraatio eli miten pitää into yllä kirjoittamisen aikana


Tätä kuulee erittäin usein eli ”en voi kirjoittaa, kun ei ole inspiraatiota”. Yleensä tähän kysyn, mitä on inspiraatio? Miten määrittelet sen? Inspiraatiota on helppo pitää tekosyynä silloin, kun kirjoittaminen ei vain maita. Tällaisiakin päiviä tulee aina välillä, sille ei mahda mitään. Jos tuntuu siltä, että ulos tuleva teksti ei ole lainkaan sujuvaa, kannattaa ehkä lopettaa siltä päivältä ja kokeilla huomenna.

Mutta muista varoa ylikriittisyyttä! Ihmisen on helppo olla ylikriittinen omia tuotoksiaan kohtaan. Vaikka sinulla on ehkä sellainen tunne, että tämä teksti ei nyt ole hyvää, se ei välttämättä tarkoita sitä, että se todellakin on roskaa. Tällöin olisi hyväksi kysyä jonkun ulkopuolisen mielipide tekstistä ja miettiä vasta sen jälkeen, jatkaako kirjoittamista tänään vai ei.

Kirjoittaminen ei aina ole hauskaa ja teksti ei lennä mielestä paperille kuin vettä vaan. Hyvinä hetkinä se on juuri tällaista, mutta se ei voi olla sitä aina. Suurimman osan aikaa kirjoittaminen on kovaa työtä. Jos jäät odottelemaan inspiraatiota, tekstisi ei tule edistymään mihinkään. Joskus tärkeintä on vain se, että tarina etenee. Teksti ei ehkä ole parhaimpaasi, mutta saat sentään aikaiseksi jotakin.

Tekstiä voi aina muokata jälkikäteen ja itse asiassa tarinan editointi on ehkä kirjoittamisen tärkein kohta. Ei siis kannata pelätä liikaa sitä ”huonoa tekstiä”, sillä ne huonot kohdat saa korjattua jälkikäteen. Tätä tapaa suositteli myös englantilainen kirjailija Richard Morgan yhdellä luennollaan. Hän itse on tavoiltaan sellainen, joka viilaa tekstiä jo kirjoittamisvaiheessa, mutta hän sanoi kaikkein parhaimman tavan olevan se, että muokkaa tekstiä vasta sitten, kun se on kokonaan valmis. Tekstin viimeistelystä lisää myöhemmin.

Joskus kirjoittaessa voi olla vaikeaa pitää oma motivaatio yllä. Tekstiä alkaa katsella liian kriittisellä silmällä, ja sitä sortuu pitämään kaikkea kirjoittamaansa roskana. Tällöin taas auttaa paljon se ulkopuolinen näkökulma, samoin kuin toisten antama tuki ja kannustus. Koeta muistaa se syy, miksi alun perin ryhdyit kirjoittamaan tai miksi aloit kirjoittaa juuri tätä tarinaa. Mitä halusit kertoa tekstilläsi? Miksi pidät kirjoittamisesta ylipäänsä? Mihin tähtäät tulevaisuudessa? Haluatko nähdä kirjasi joku päivä kaupan hyllyssä? Jatka siis vain sitkeästi eteenpäin, älä luovuta! Kukaan ei ole syntynyt kirjailijaksi; kirjoittaminen on jotakin, jonka voi vain oppia. Jatka siis harjoittelua, jatka kirjoittamista ja kuka tietää, mitä sinusta voi tulla.

Tarinan päättäminen


Aloituksen ohella tarinan lopetus on sen tärkeimpiä kohtia. Kustannusyhtiöissäkin katsotaan juuri tarinan aloitusta ja lopetusta sekä tietysti saatekirjettä, ja jos nämä kaikki ovat kunnossa ja vaikuttavat lupaavilta, teksti luetaan kokonaan. Lopetukseen kannattaa siis kiinnittää huomiota, oli kyseessä sitten novelli tai pidempi tarina.

Lopetusta ei saa hoputtaa, mutta toisaalta sitä ei pidä myöskään turhaan venyttää. Mitä pidempi tarina on, sitä helpompi sitä on pitkittää. Hyvä lopetus on tiivis, ytimekäs ja selkeä. Se päättää tarinan lankoja sopivassa määrässä; langoilla tarkoitan siis tässä yhteydessä juonta, kaikkia sivujuonia, tarinan hahmoja ja niin edelleen. Kun on kyseessä novelli, lopetus voi olla enemmän avoin ja äkkinäisempi. Pidemmässä tarinassa lukija yleensä vaatii lopetukselta enemmän; hän haluaa tietää, mitä tärkeimmille hahmolle loppujen lopuksi kävi, miten juoni sai päätöksensä ja niin edelleen. Kaikkia lankoja ei ole aina pakko päättää, vaan jotkut asiat voi jättää hieman avoimiksi ja enemmän lukijan mielikuvituksen varaan.

Lopetuksessa se kultainen keskitie on yleensä paras. Liian paljon lankoja ei saa jättää ilmaan leijumaan tai lukijalle jää sellainen olo, että lopetus tuli liian äkkiä tai sitten että lopetusta ei ole lainkaan; teksti vain katkeaa kesken kaiken. Toisaalta jos koettaa saada selitettyä kaiken, lopetus tuppaa venymään. Joskus kirjoittaminen täytyy vain lopettaa. Juonen täytyy päättyä johonkin. Samoin hahmoista täytyy osata päästää irti. Ei ole mielekästä koettaa kertoa koko hahmon tarinaa kehdosta hautaan asti (ellei kyseisen hahmon koko elämänkaari ole poikkeuksellisen vaiherikas). Hahmot täytyy vain jättää johonkin ja lukija saa itse mielikuvituksessaan pohtia, mihin hahmo tarinan loputtua päätyi.

Tarinan lopetuksen pitää sopia myös tyyliltään muuhun tekstiin. Jos kyseessä on kauhutarina, voi lopetuksesta löytyä pelottava käänne, joka päättää tarinan, jääden niin kummittelemaan pitkäksi aikaa lukijan mieleen. Sitten taas romanttiseen tarinaan sopii jokin sydänrihmoja kutkuttava lopetus, jossa rakastavaiset viimein saavat toisensa. Nämä esimerkit nyt ovat hieman kliseisiä, mutta tarinan lopetus ei kuitenkaan saisi tuntua siltä kuin se tulisi aivan puun takaa. Sen pitää sopia muuhun tarinaan.

Liikoja kliseitä kannattaa kuitenkin lopetuksessa myös välttää. Eräs hyvä esimerkki voisi olla niin sanotut itsaritarinat, jotka päättyvät aina päähenkilön itsemurhaan. Tämä on jo niin kulutettu juttu, että siihen pitää keksiä jotakin hyvin omaperäistä ja erikoista, ennen kuin se nousee tekstistä lukijan silmiin mielenkiintoisena. Itsarilopetus harvemmin myöskään herättää minkäänlaisia tunteita, koska lopetuksen pystyy arvaamaan ennalta niin vaivattomasti. Jotta tekstisi pysyisi kiehtovana ja yllättävänä loppuun asti, kannattaa siis kiertää kaukaa niitä kaikkein perinteisimpiä lopetuksia.

Lopetus kannattaa päättää melko pitkälti jo heti suunnitteluvaiheessa. Joillekin kirjoittajille sopii se tyyli, että lopetus tulee itsellekin yllätyksenä ja niin siitä tulee yllättävä lukijallekin. Toisaalta jos lopetusta ei ole miettinyt lainkaan etukäteen, tarina voi helposti muuttua laahaavaksi, kun kirjoittaja ei tiedä, mihin juoni on kulkemassa. Tai toinen ääripää; teksti loppuu kuin seinään, kun kirjoittajan oma innostus loppuu kesken ja hän haluaa vain päättää tarinan nopeasti.

Tekstin viimeistely


Sitten kun novellisi tai pidempi tarinasi on kokonaan valmis, se täytyy jättää hetkeksi hautumaan. Kirjoita jotakin muuta sillä välin, aloita uusi projekti. Anna valmiin tekstisi olla syrjässä ainakin kuukausi tai pari. Tämä on tärkeää, sillä kirjoittajan täytyy ottaa omaan tekstiinsä etäisyyttä. Niin pystyt näkemään paremmin aloittaessasi oikoluvun, että mitkä asiat ovat hyvin ja mitä pitää vielä korjata ja hioa.

Tekstin viimeistely ja oikoluku saattavat tuntua raskaalta hommalta, varsinkin jos kyseessä on hieman pidempi teksti. Mutta se on silti tärkeä vaihe ja sitä ei saisi jättää koskaan välistä. Tämä sama koskee myös novelleja, vaikka lyhemmät tekstit luulisi tavallaan syntyvän valmiina. Kunnollinen oikoluku tekee hyvää joka tekstille.

Toisaalta viimeistelyyn ei saa myöskään tuhlata liikaa aikaa. On helppo jäädä hiomaan tekstiään yhä paremmaksi ja lopulta hiomiselle ei tule loppua. Jos haluaa muokata tekstiään yhä sujuvammaksi ja sulavammaksi, sitä saa tehdä maailman tappiin saakka. Täytyy ymmärtää, milloin tekstistä on pakko lopulta päästää irti.

Oikoluku


Oikoluku ei ole vain kirjoitusvirheiden tylsää hakemista. Oikolukiessa korjataan myös sanajärjestyksiä, huonoja sanavalintoja, sekä muokataan ja hiotaan kuvailua, hahmojen reaktioita tai kokonaisia kohtauksia. Ensimmäinen versio, jonka saat kirjoitettua, on tosiaan vasta ensimmäinen versio. Teksti on kokonaan valmis vasta oikoluvun jälkeen.

Jokaisella on oma tyyli tehdä oikoluku (niin kuin jokaisella on oma tyyli kirjoittaa). Oma tyylini on sellainen, että tekstin valmistuttua jätän sen hautumaan pariksi kuukaudeksi. Sitten kun oikoluvun aloittaa, korjausta vaativat kohdat suorastaan hyppäävät esiin. Vaikka kirjoittaessa omituisia sanajärjestyksiä tai lyöntivirheitä ei huomannut, oikolukuvaiheessa ne erottuvat selkeästi. Tämä johtuu siitä, että omalle tekstilleen tulee sokeaksi kirjoittaessa. Virheiden korjaaminen oikolukuvaiheessa sujuu yllättävän nopeasti ja yleensä jopa kokonaisten kohtausten uudelleen kirjoittaminen luistaa helposti.

Kun alat kirjoittaa pitkää pätkää tekstiä uudelleen, ei kannata tuhota edellistä. Jos kirjoitat paperille, revi pieleen menneet sivut pois (siksi kannattaa suosia joko kierrevihkoja tai konseptipapereita, koska niistä pystyy helposti poistamaan sivuja välistä), älä pyyhi niitä pyyhekumilla! Pieleen menneistäkin kohdista voi löytyä helmiä, kuten vaikka yksittäisiä lauseita, kielikuvia tai dialoginpätkiä.

Jos kirjoitat tietokoneella, lyö pari Enteriä siihen kohtaan, mihin alat kirjoittaa uutta, mutta älä pyyhi pois vanhaa tekstiäsi ihan vielä! Poista se vasta sitten, kun olet täysin varma, ettei kohdasta voi poimia enempää onnistuneita lauseita ja kielikuvia. Toinen suositeltava tapa on leikata teksti ja tallentaa se toiseen Word-tiedostoon. Tätä leikattujen kohtausten arkistoa voi sitten hyödyntää oikolukiessa. Sieltä on helppo poimia kaikki helmet takaisin tekstiin. Kun oikoluku on kokonaan tehty, aputiedoston voi poistaa surutta. Tätä tyyliä suositteli myös Richard Morgan luennollaan.

En itse yleensä oikolue tekstin kuin vain kerran. Tekstiin jää suurella todennäköisyydellä kirjoitusvirheitä tai lyöntivirheitä oikoluvunkin jälkeen, mutta sille ei sitten vain voi mitään. Täydellisyyteen on hyvä pyrkiä, mutta siihen harvemmin pääsee. Kaikkein hankalimpia ovat sellaiset virheet, jotka muistuttavat toista sanaa, mutta ovat silti väärässä paikassa ja siksi virheellisiä, sillä Wordin automaattinen virheenhaku ei tietenkään löydä näitä. Perinteisiä tällaisia lyöntivirheitä voi olla vaikka ”muta” silloin kun tarkoituksena olisi ollut kirjoittaa ”mutta” tai ”siasta” kun piti kirjoittaa ”sijasta”.

Tässä yksi vinkki oikolukuun, jos käytät Wordia. Tätä on hyvä käyttää, jos huomaat tekstistäsi toistuvia virheitä, jotka pitäisi saada korjattua. Toinen mihin tätä toimintoa on mukava käyttää, on nimien kirjoitusasun tarkistukseen; esim. jos haluat varmistaa, että olet taivuttanut hankalia nimiä aina samalla kaavalla.

Pikanäppäimellä ctrl + f löytyy Wordista hakutoiminto. Uusimmassa Wordissa vasempaan laitaan ilmestyy Siirtyminen -kohta; sillä voit etsiä jotakin tiettyä merkkijonoa. Voit etsiä vaikka järjestyksessä kaikki tekstisi väliviivat, jos haluat tarkistaa, ettet ole vahingossa käyttänyt väliviivoja ajatusviivojen sijasta. Alaspäin osoittavaa nuolta klikkaamalla löydät kohdan Korvaa. Tätä klikkaamalla löydät toisen hakutoiminnon, jolla voit samalla periaatteella hakea merkkijonoja ja korvata niitä toisilla. Esim. jos vaikka oikolukuvaiheessa haluat vielä vaihtaa päähenkilön nimen, täältä saat jo melko helposti nimeä muutettua ilman, että sinun pitäisi tutkia itse tekstisi läpi sivu sivulta. Kirjoitat vain ylemmälle riville nimen, jota haet, ja alemmalle nimen, jolla haluat sen korvata, ja sitten klikkaat kohtaa Korvaa kaikki.

Ota kuitenkin huomioon, että Korvaa -toiminto hakee tosiaan vain sitä yhtä merkkijonoa, jonka kirjoitat riville. Jos siis sanaa löytyy taivutetussa muodossa, sitä toiminto ei löydä. Sinun täytyy siis tehdä oma haku jokaiselle taivutetulle muodolle. Korvaa -toiminto on silti käytännöllinen väline ja sitä kannattaa hyödyntää sanojen kirjoitusasujen tarkastamisessa. Kuten vaikka oletko käyttänyt sekaisin sanoja ”haltia” ja ”haltija”, tai oletko taivuttanut sanaa ”vampyyri” välillä ”vampyyriä” ja sitten taas välillä ”vampyyria” -tavalla. Tällaisiin pikkuasioihinkin kannattaa kiinnittää huomiota, sillä ne voivat osua lukijan silmiin häiritsevänä pikkuseikkana!

23.7.2014

Isoisä



 
Tämänkin novellin olen kirjoittanut lukioaikoina; siis silloin kun vasta aloin harjoittaa tosissani kirjoittamista. Tarkkaa ajankohtaa on vaikea määritellä… Luulisin, että kyseessä ei ole ihan ensimmäisiä tekstejäni (koska vihko, josta alkuperäinen löytyy, ei ole kaikkein vanhin vihkoni), joten novelli ajoittuu luultavammin jonnekin vuosien 2006–2007 suunnalle.

Novellin ideasta en tiedä mitään. Pääajatuksena oli kai kirjoittaa hauska pieni novelli naisesta, jota hävettää paljon enemmän isoisänsä näennäisen hölmö käyttäytyminen, kuin mitä se hänen isoisäänsä hävettää. Yrityksenä tässä oli kai osoittaa, miten helposti meillä on tapana leimata hulluiksi ne ihmiset, jotka eivät käyttäydy kaikkien yhteiskunnan normien tai tapojen mukaan. Näihin samoihin aikoihin kirjoitin parikin novellia – lyhyempää ja pidempää – tästä samasta aiheesta. Ihmisistä, jotka eivät elä kirjoittamattomien sääntöjen mukaan.

Vaikka tämä novelli onkin auttamattoman vanhentunut ja hupsu, niin sen sanoma on oikeastaan hyvin kaunis. Eiköhän itse kullekin tekisi joskus hyvää katsoa maailmaa hieman eri kulmasta; vaikka sitten oman kotitalon katolta. Ja olla välittämättä hittojakaan naapureiden kummastuneista katseista.


Kuvan ottanut: Oskari

Isoisä

”Voi kauhistus, voi kauhistus… isoisä, tule jo alas sieltä!”
     Näin hän huusi ja tihrusteli ylös katolle. Siellä, sen voi nähdä juuri ja juuri, oli vanhan miehen hahmo tummana siluettina auringon loistoa vasten. Tuo nuori nainen ei tiennyt, eikä totta puhuen edes välittänyt hittojakaan, miten vanha, aina selän kolotuksesta valittanut mies oli päässyt noin korkealle. Mutta joka tapauksessa siellä hän nyt oli ja jotenkin hänet oli saatava alas sieltä.
     ”Pääsetkö itse kiipeämään alas?” nainen huusi kysymyksensä ylös isoisälle, kasvot punertaen häpeästä. Tämä tilanne ei miellyttänyt häntä tippaakaan, voi hyvä Luoja, naapurit tulivat jo ulos taloistaan ihmettelemään mekkalaa. Jopa jotkut ohikulkijat tiellä pysähtyivät nauramaan ja osoittelemaan ukkoa sormellaan.
     ”Mitä te nauratte?” nainen kivahti kuin häntä olisi loukattu. ”Mitä hittoa te oikein nauratte?! Onko tämä muka hauskaa teistä?”
     Tämä kirousten tulva ei karkottanut uteliaita. Päinvastoin, heitä saapui paikalle yhä enemmän.
     ”Hittoako nauratte?! Isoisä on, jos saan muistuttaa, jo hyvin vanha. Kärsii dementiasta. Hauras ukko. Tässä ei ole mitään hauskaa, tämä on kuolemanvakavaa.”
     Kun jo, kuten naisesta vaikutti, koko kaupunki oli saapunut tutkimaan outoa näkyä, nainen päätti lopettaa turhat karkotusyrityksensä ja sen sijaan kokeilla houkutella isoisä alas.
     ”Isoisä, pääsetkö tikkaille?” hän huusi. ”Voitko liikkua? Oletko kunnossa? Pelottaako sinua?”
     Sitten hän hiljeni kuuntelemaan vastausta ja, hämmästyttävää kylläkin, sankka yleisö hiljeni myös. Kesäisessä iltapäivässä ei kuulunut muuta kuin tuulen humina ja kaukainen naakkojen raakunta. Sitten kuului isoisän ääni, hentona, tuulen vapaasti riepoteltavana ja raadeltavana: ”Täältä näkyy kirkko.”
     koskaan ei ole niin hiljainen ääni aiheuttanut niin suurta naurunpurskahdusta. Ainoastaan naista ei naurattanut. Hän vain puuskahti tuohtuneena ja asetti kätensä lanteilleen.
     ”Tietysti sieltä näkee kirkon, täältäkin näkee kirkon! Sehän on tuossa noin”, nainen huusi. Kirkko oli aivan talon vieressä, vain kadun toisella puolella. ”Etkö haluaisi”, nainen jatkoi, sopivan aasinsillan äkättyään, ”etkö haluaisi katsella kirkkoa täältä? Maankamaralta, missä on turvallista!”
     Vastaus tuli heti, mutta äänestä ei saanut selvää. Jotakin hyvin pitkään isoisä kuitenkin selitti. Nainen puuskahti taas ja löi kätensä ilmaan antautumisen merkiksi.
     ”Hyvä on, nyt riitti. Soitan palokunnan.”
     Tämän sanottuaan nainen juoksi sisälle taloon. Sankka kansanjoukko jäi ulos miettimään, miten papan saisi alas katolta. Jotkut miettivät, että pitäisi hakea lakanoita tai trampoliini tai suuri kasa patjoja, joille vanhus voisi hypätä turvallisesti. Pari nuorukaista ajatteli kiivetä ylös puhumaan isoisälle, mutta kun toinen heistä oli päässyt tikkaita ylös vasta puoleenväliin, isoisä meni ja tyrkkäsi tikkaat nurin. Tämän jälkeen kukaan ei halunnut enää kokeilla tuota temppua. Varsinkin kun kyseinen nuori mies oli laskeutunut erittäin pehmeästi suoraan nokkospuskaan.
     Ja kun hyviä neuvoja ei enää pälkähtänyt kenenkään päähän, ihmiset alkoivat miettiä mahdollisia syitä, miksi vanha ukko oli kiivennyt katonharjalle. ”Ehkä hän yrittää tappaa itsensä”, eräs järkyttynyt vanhapiika henkäisi. Toteamusta mietittiin vaadittavalla hartaudella, mutta lopulta hylättiin. Talo tietysti oli kasikerroksinen, mutta edes dementikko ei voinut kuvitellakaan tappavansa itsenänsä hyppäämällä sieltä alas. Eihän siinä muuta kuin teloisi jalkansa. Sitä paitsi, kuten eräs nuori poika sanoi, kaihan pappa olisi jo hypännyt, jos hypätä aikoi.
     Lopulta muita vaihtoehtoja kaikilta kanteilta tarkasteltuaan väkijoukko päätyi kahteen teoriaan, jotka kumpikin nauttivat yhtä suurta suosiota. Yksi: vanhus oli joko mennyt katolle hakemaan jotain, palloa rännistä tai muuta vastaavaa, mutta katolle päästyään ei liian peloissaan päässyt alas, tai – teoria numero kaksi – hän oli mennyt sinne yksinkertaisesti huvin vuoksi. Loppujen lopuksi vanhus oli jo hyvin vanha ja, kaikkihan sen tiesivät, hieman tärähtänyt. Sitä paitsi, oliko kukaan tässä kaupungissa koskaan nähnyt yhden tapahtuman keräävän näin paljon yleisöä? Ehkä pappa piti siitä, että sai olla huomion keskipisteessä. Jotkut olivat valmiita jopa vannomaan kuulleensa vanhuksen laulavan istuessaan tuolla yläilmoissa.
     ”Noin”, nainen sanoi kohta palattuaan talosta, ”soitin palokunnan.”
     ”Kertoivatko he milloin saapuisivat?” eräs mies kysyi.
     ”Noin kymmenen minuutin päästä.”
     Ja noin kymmenen minuutin päästä palokunta todella tuli. He nostivat tikkaat ylös ja kiipesivät katolle isoisän luo. Ihmiset alhaalla pidättivät henkeään yhtenä suurena massana. ”Ehkä se on kuollut jo”, joku sanoi hiljaa. Muutkin mutisivat jotain tämän tapaisia asioita. Odottelu oli lähes sietämätöntä, varsinkin kun katolle ei voinut nähdä lainkaan. ”Mitä siellä tapahtuu?” joku murahti, ”kestääkö tässä vielä kauan?”
     Lopulta palomiehet palasivat, mutta ilman isoisää.
     ”Mitä nyt?” nainen kivahti heti silmät tuohtumuksesta pyöreinä, ”miksi ette tuoneet häntä alas?”
     ”Hän ei halunnut”, yksi palomiehistä sanoi. ”Hän sanoi, että haluaa olla vain hetken yksin, ajatella ja nauttia maisemasta. Hän tulee kyllä alas, sitten kun on valmis.”