18.8.2016

Kirja-arvostelu: Terry Pratchett, Vapaat pikkumiehet

Terry Pratchett: Vapaat pikkumiehet

Karisto 2003

Vapaat pikkumiehet on aloitusosa Terry Pratchettin Kiekkomaailmaan sijoittuville nuortenkirjoille. Sanalla sanottuna se on loistava. Perässä pysyminen ei vaadi muiden Kiekkomaailmaan sijoittuvien kirjojen tuntemusta, mutta ne voivat syventää lukukokemusta. Varsinkin noidista kertoviin kirjoihin (Noitasiskokset, Noitia maisemissa ja Herraskaista väkeä) viitataan pariin kertaan, lähinnä hahmovierailuilla. Kirjat sopivat vaikka jatkolukemiseksi Tiffany-sarjan jälkeen, jos huumorihammasta jäi vielä kaivelemaan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Liitumaalle, missä kaikki ei ole kunnossa. Tiffanyn kimppuun yrittää ensin hyökätä näkki, sitten päätön ratsumies ja kaiken lisäksi joka puolella hyörii pieniä, punatukkaisia miehiä. Kun lopulta Tiffanyn pikkuveli napataan, Tiffany lähtee hakemaan tätä takaisin paistinpannulla varustautuneena. Mukaan tulee myös Nac Mac Feeglejen klaani, jotka myös Vapaina pikkumiehinä tunnetaan.

Pratchett osaa kirjoittaa nuorille aivan yhtä hyvin kuin aikuisillekin. Kirjassa riittää seikkailua, huumoria ja myös niitä ajatuksia herättäviä kohtia. Vaikka kirjassa on huumoria, siinä on silti vakavatkin hetkensä. Nämä vakavat hetket ovat niitä mieleenpainuvimpia kohtia. Teemana tuntuu olevan se, että pahoja asioita tapahtuu silloin, kun hyvät eivät tee mitään.

Kirjan jaksaa lukea uudelleen useammankin kerran. Ei siksi, että juoni ei olisi mieleenpainuva, vaan koska se on monimutkainen. Joistain lukijoista juoni saattaa olla jopa liian monimutkainen; itse taas pidin siitä. Juonessa pysyy kyllä kärryillä, vaikka vauhti puolivälin jälkeen saakin vähän lisäpuhtia, eikä sitä ennenkään mitenkään matele. Haltijamaailmassa kaikki tapahtuu unien ehdoilla ja unet ovat usein vähän sekavia. Tilanteesta ja tapahtumasta hypitään rivakkaa tahtia, sillä niinhän unetkin vaihtuvat saumattomasti toinen toiseensa. Niille joiden mielestä kirja oli ensimmäisellä lukukerralla liian sekava, suosittelen lukemaan kirjan uudelleen. Toisella lukukerralla juoni on varmasti paljon ymmärrettävämpi.

Päähenkilö Tiffany on ihastuttavan näppärä. Yhdensänvuotias tyttö on oikein toimelias noidanalku; niinkin toimelias, että välillä tyttöä on vaikea kuvitella niin nuoreksi. Hahmoon on joka tapauksessa saatu paljon luonnetta. Tiffany ei ole missään vaiheessa tilanteen uhri, vaan hän pysyy aktiivisena sankarina alusta loppuun. Silloinkin kun Tiffanylla on apua, hän silti lopulta on se, joka kantaa vastuun. Tiffanysta tulee hieman mieleen Ihmemaa Oz-kirjojen ja Liisa Ihmemaassa-kirjan sankarittaret. Tiffanyssa on ripaus vanhanaikaista sankarin arkkityyppia ja modernia, omillaan toimeentulevaa naisen alkua.

Vapaat pikkumiehet tulee luettua nopeasti. Kirjan ahmii hetkessä, sillä sen lukemista on vaikea lopettaa kesken. Suosittelen tätä kirjaa kaikille vähänkään fantasiasta pitäville nuorille ja miksei vähän vanhemmillekin lukijoille.

16.8.2016

Kirja-arvostelu: Essi Tammimaa, Noaidin tytär - Tulva

Kuva: Risingshadow
Essi Tammimaa: Noaidin tytär - Tulva

Otava 2016
Luettu e-kirjana

Noaidin tytär - Tulva on jatko-osa Tammimaan Noaidin tytär kirjaan, kuten jo nimestäkin voi päätellä. Ensimmäisessä osassa viehätti alun rauhallisuus ja saamelaisten mytologioiden käyttö. Jatko-osassa rauhallisuus on tiessään, valitettavasti. Jatko-osa ei nouse edeltäjänsä tasolle.

Kirjan alussa päähenkilö Aura tuskailee yhä näkyjensä kanssa. Tällä kertaa näyissä häntä piinaa kuvat tulvasta ja vedestä nousevista kuolleista. Mukana on myös vähän ihmissuhdedraamaa, kun lehdistö yrittää koko ajan kiivaasti heittää kapuloita Auran ja rokkitähti Pajun romanssiin. Sekaan on heitetty myös luonnonsuojelua Talvivaaran- ei kun siis Suvilaakson muodossa.

Aivan ensimmäiseksi lukiessa kiinnitin huomioni siihen, että uudissanoja oli karsittu kovalla kädellä. Ensimmäisessä kirjassa omituisia sanoja oli liiaksi asti; ne varastivat huomion ja häiritsivät lukemista. Nyt niitä on karsittu, ja se on ihan hyvä. Sanat toimivat parhaiten näin, pieninä annoksina, jolloin ne nousevat tekstistä esiin mukavana pikku mausteena.

Juoneltaan kirja on vähän epätasainen. Teksti on välillä sekavaa, välillä puuduttavaa, välillä turhauttavaa. Saamelaissoturittareista kertovat kohdat ovat niitä puuduttavia. Kohdilla yritetään taustoittaa pahis Àvráa ja tuoda syvyyttä sivuhahmoihin, mutta tässä ei aivan onnistuta. Àvrán motivaatioksi paljastuu tylsästi kosto, jonka kohteena on totta kai erityisesti Aura ja hänen äitinsä. Kuinkas muutenkaan. Tämä on nähty jo niin lukuisat kerrat fantasiakirjoissa, että sen toivoisi jo jäävän sinne romukoppaan muiden kliseiden kanssa.

Sivuhahmoille on keksitty vaikka mitä traumoja ja taustoja ja kaikkea muuta kivaa, jotka lukija toivoisi voivansa hypätä yli. Taustoista huolimatta hahmot eivät ole vieläkään kamalan kiinnostavia.  Sagaa, Aliissáa, Unnaa ja Roosaa taustoittavat sivupolut tuntuvat vain turhilta rönsyiltä kirjan juonessa. Sivujuonet eivät liity tarpeeksi kiinteästi pääjuoneen, jotta ne pitäisivät mielenkiinnon yllä. Nyt ne vain tuovat tekstiin sekavuutta.

Auran ja Pajun rakkaussuhdetta kuvaillaan ihan kivasti, mutta sen sisälle ei pääse. Kaikki mehevät osat eli alkurakkauden huuma ja kasvukivut on hypätty yli, ja nyt ollaan siinä pisteessä, että kaikki on ihanaa ja täydellistä ja särmätöntä. Paju on täydellinen pikku hymypoika, jolla ei ole yhtäkään pahetta tai huonoa luonteenpiirrettä. Ainoastaan keltainen lehdistö yrittää rikkoa täydellistä suhdetta. Mistä muuten lehtimiehet ovat saaneet kuulla Pajun alaikäisestä tyttöystävästä? Pajulta? Pajun bändikavereilta? Auran kavereilta? Hassua kun tähän seikkaan ei puututa millään tavalla.

Sivuhuomautuksena täytyy muuten sanoa, että minua häiritsi myös kamalasti junien katoilla hyppivät soturittaret. Lapset, älkää kiivetkö junan katolle. Saatte vain sähköiskun ja leimahdatte tuleen. Junien katot ovat oikeasti äärimmäisen vaarallisia paikkoja juuri ratojen yllä roikkuvien kaapeleiden takia.

Lukiessa kovasti toivoin, että edes loppu olisi hyvä. Juoni kun tuntui kovasti petaavan jotain eepillistä lopputaistelua hyvän ja pahan välillä. Jouduin harppomaan hieman suvantovaiheiden yli, että olisin saanut kirjan luettua ennen laina-ajan loppumista, mutta... jouduin pettymään lopetukseen. Se ei ollut niin hyvä kuin mitä se olisi voinut olla. Koko kirja oli hieman pettymys. Edellinen osa ei ollut täydellinen, mutta sillä oli hyvät puolensa, kuten alun rauhallisuus ja saamelaiset mytologiat. Odotin että jatko-osassa ensimmäisen osan rosot olisi hiottu pois ja kirja olisi edeltäjäänsä parempi. Mutta se ei ollut. Se on harmi; olisin halunnut pitää tästä kirjasta.

Tähtien antaminen on aika vaikeaa. En mielelläni anna yhtä tähteä kirjalle, ellei se ole täysin lukukelvoton, joten tämäkin kirja saa kaksi tähteä. Nippa nappa.

11.8.2016

Kirja-arvostelu: P. C. Cast, Kristin Cast, Vainottu

Kuva: Risingshadow
P. C. Cast, Kristin Cast: Vainottu

Otava 2012
Luettu e-kirjana

Vainottu on Yön talo-kirjasarjan viides osa. Kirja jäi aikoinaan kesken ja se jäi harmittamaan. Onnistuin nyt myöhemmin etsimään sen käsiini ja luin uudestaan läpi alusta asti, koska en muistanut mihin olin jäänyt. Loppujen lopuksi ihan hyvä kirja ainakin pariin aiempaan osaan verrattuna, jotka olivat vähän heikompia.

Vainottu jatkaa siitä mihin aiemmassa osassa jäätiin. Muinainen pahuus on päässyt vapaaksi ja ainoastaan Zoey ystävineen on taistelemassa sitä vastaan. Juoni on sitä samaa peruskauraa kuin aiemminkin. Aina välillä pähkäillään poikaongelmien kanssa, joista toivoin jo, että oltaisiin päästy eroon. Juoneltaan kirja ei siis erityisesti säihky tai aiheuta yllätyksiä.

Poikapulmia on ihan liikaa. Jos ne tuntuisivat edes etenevän jonnekin, mutta kun samat teemat kulkevat kirjasta toiseen... Yhäkin Zoey on epävarma siitä, ketä rakastaa vai rakastaako ketään ja kuka näistä kolmesta ihkupoikaystävästä olisi se oikea. Ainoastaan Erikin kanssa suhde oikeasti tuntuu saavan uusia värejä ja aiheita. Mutta siis. Viides kirja menossa. Zoey, päätä jo! Lakkaa kiusaamasta näitä poikia ympärilläsi.

Kirjan pahis, Kalona, on kiehtova, mutta hahmon luonne jää aika ohueksi. Olisin halunnut hahmoon lisää syvyyttä, sillä rahkeita olisi selvästi ollut. Kiinnostava tyyppi. Pidin myös lopetuksesta. Siinä oli oikeasti lopetuksen tuntu. Asioita ei vain jätetty roikkumaan ilmaan, niin kuin parissa aiemmassa osassa. Juonella oli oikeasti päätös; se ei vain loppunut kesken kaiken.

Kirjaan oli helppo tarttua tauonkin jälkeen. Lukijalle mukavasti kerrattiin edellisiä tapahtumia, ei liikaa mutta tarpeeksi. Kirja oli kaiken kaikkiaan ihan sujuvaa viihdettä, joka oli helppo lukea, mutta joka ei ihan ihmeellisiä tunteita tai ajatuksia herättänyt. Aivan kuten kaikki aiemmatkin osat. Jos juoneen olisi saatu edes vähän jotain yllättävää käännettä tai omaperäistä ideaa, tämä kirja olisi voinut saada kolmekin tähteä. Nyt se joutuu tyytymään vahvaan kakkoseen.