6.12.2017

Kirja-arvostelu: Kiera Cass, Perijätär

Kiera Cass: Perijätär

Pen & Paper 2017

Perijätär on Valinta-sarjan neljäs osa. Se sijoittuu samaan maailmaan, mutta keskittyy uusiin henkilöihin, vaikka vanhojakin hahmoja nähdään sivuosissa. Ratkaisu on toimiva ja uusi päähenkilö Eadlyn on herkullisen erilainen pakkaus.

Eadlyn on American ja Maxon tytär ja kruununprinsessa. Illéassa ei ole vieläkään kaikki hyvin, vaikka kastijärjestelmä onkin romutettu ja näennäinen tasa-arvo vallitsee. Saadakseen kansaa lepytetyksi sekä kiinnittäkseen heidän huomionsa toisaalle, kuningas ja kuningatar pyytävät tytärtään osallistumaan Valintaan; tosi-tv-ohjelmaan, jossa kruununprinsessalle etsitään unelmien poikamiestä. Juoni on siis samaa vanhaa hömppää kuin aiemmissa kirjoissa, mutta se on ihmeellisen kutkuttavaa sellaista.

Eadlyn on kirjan kiintotähti. Hän on hahmona sympaattinen ja samaistuttava, silti samaan aikaan hemmoteltu ja tavallisesta elämästä irtaantunut. Sanalla sanoen uskottava. Mitä muuta voisi odottaa ihmiseltä, joka on koko elämänsä elänyt palatsissa tietäen, että joku päivä tulee hallitsemaan koko maata. Silti Eadlyn ei missään vaiheessa muuttunut ärsyttäväksi. Hahmo on todella hyvin kirjoitettu ja kirjan lukee ihan huomaamattaan hetkessä läpi. Eadlynin tarinaa on ilo seurata.

Eadlynin elämään tuppautuvat pojat jäävät hieman pienempään osaan. Seuraavassa osassa hahmoihin päästään varmasti tutustumaan lisää. Valokeilan varastavat ehdottomasti Henri ja Erik; suomalainen poika ja tämän tulkki, koska Henri ei osaa sanaakaan englantia. Kyllä. Ilmeisesti tulevaisuuden dystooppisessa yhteiskunnassa suomalaisten englannintaito romahtaa dramaattisesti. Niin, ja Suomi on yhdistynyt ilmeisesti Ruotsin kanssa. Mitä muuta voi päätellä valtiosta, jonka nimi on Swendway? Kuulostaa kovasti siltä, että myös Norja-parka on joutunut takaisin Suur-Ruotsin vallan alle. Mikä erinomainen kirja lukea näin Suomen 100-vuotisjuhlan aikaan.

Muista hahmoista mieleen jäi myös salaperäinen ja hiljainen Ean, joka ehdottaa Eadlynille rakkauden sijasta järkiavioliittoa. Varteenotettava poikaystäväehdokas on myös Kile; palatsissa koko ikänsä elänyt lapsuuden ystävä. Valinnan aikana Eadlyn alkaa nähdä Kilen uudessa valossa. Tämä ei enää olekaan pelkästään se poika, jolla on ärsyttävä pikkusisko.

Vaikka kirjassa nähdäänkin muutamia suukkoja ja romanttisia hetkiä, Eadlyn ei rakastu päätä pahkaa linnaan tuppaantuneisiin poikiin. Tämä on hyvä asia. On mukavampi kun lukijalle annetaan aikaa tutustua hahmoihin, ja että rakkaus hiipii kuvioihin pikkuhiljaa. Eadlyn on muutenkin hahmona sellainen, että nopeat liikkeet eivät sopisi hänelle. Tarina kulkee uskottavaa vauhtia ja hahmojensa sanelemin ehdoin.

Kaiken kaikkiaan Perijätär on hömppäkirjojen aatelia. Jos vain pystyy sulkemaan silmänsä juonen hölmöydeltä ja kirjan maailman epäloogisuudelta, Perijätär on oikein loistavaa viihdettä. Jos olet ya-kirjallisuuden fani ja romantiikanhammasta kutittaa, tämä on sopiva kirja sinulle.

★★★☆☆

16.11.2017

Kirja-arvostelu: Sarah J. Maas, Throne of Glass – Lasipalatsi

Kuva: Risingshadow
Sarah J. Maas: Throne of Glass Lasipalatsi

Gummerus 2017
Luettu e-kirjana

Kiinnostuin ensimmäisen kerran Sarah J. Maasin kirjoista törmätessäni Goodreads sivustolla yhteen hänen kirjaansa. Jo kansikuva vangitsi minut. Halusin tietää lisää. Ja sitten jo hetken päästä masennuin, kun kiivaan googlauksen jälkeen tajusin, että Maasin kirjoja ei ole suomennettu. Siksi iloni olikin ylitse vuotava, kun Gummerus ilmoitti suomentavansa Sarah J. Maasin Throne of Glass -sarjan. Ai että.

Throne of Glass Lasipalatsi kertoo nuoresta salamurhaajasta Celaena Sardothiestä. Hän on suorittamassa elinkautista vankeusrangaistusta Endovierin suolakaivoksella, kun hänelle tarjotaan mahdollisuutta osallistua kilpailuun. Kilpailun voittajasta tehdään Kuninkaan Miekka, mutta voiton tiellä on maan pahamaineisimmat murhaajat ja varkaat. Lisämutkia matkaan luovat prinssi Dorian ja kuninkaallisen vartioston kapteeni Chaol. Molemmat komeat miehet iskevät silmänsä kauniiseen salamurhaajaan, mutta pystyykö kumpikaan heistä sulattamaan tämän jäisen sydämen?

Kirjan juoni on lyhykäisyydessään tämä, mutta löytyy sieltä muutakin. Tarina ei pyöri pelkän kilpailun ympärillä. Mukana on sivujuonia ja sivuhahmoja, jotka ovat yllättävän mielenkiintoisia. On politiikkaa ja kapinointia ja lisää politiikkaa. Tarinan maailma on rikas ja kiehtova. Se aukeaa hitaasti ja taidokkaasti, ja jättää lukijan janoamaan lisää tietoa. Miksi taikuus on kielletty? Mitä mahtimerkit oikeastaan ovat? Juoni on yllättävän moniulotteinen nuorille aikuisille suunnatulle fantasiarakkausromaanille.

Celaena onnistui alussa ärsyttämään minua, mutta loppua kohden opin pitämään hahmosta. Hän on yllättävän turhamainen enkä missään vaiheessa oikein päässyt sisälle hänen ihastuksen tunteisiin prinssiä kohtaan. Mutta loppupuolella Celaena osoittautuu sitkeäksi nuoreksi naiseksi, joka ei tarvitse ritaria valkoisen hepan selässä pelastamaan itseään. Tästä itsenäisyydestä pidin ja sitä toivon näkeväni tulevissa osissa lisää.

Prinssi Dorian oli hahmoista ärsyttävimmästä päästä, mutta tavallaan se kuuluukin asiaan. Hänhän on kuitenkin vähän hemmoteltu, itsekäs, turhamainen ja naisiin menevä retku. Tiedä sitten mitä Celaena mokomassa tyhjännyhjäkkeessä näki.

Pakollinen pahistyttö Kaltain yllätti myös monipuolisuudellaan. Pidin hahmosta yllättävän paljon. Kaltain ei ollut niin kliseinen kuten muissa samantyyppisissä kirjoissa tällaisilla hahmoilla tapana on. Sivuhahmoista myös Chaol ja Nehemia olivat loistavasti kirjoitettuja.

Kaiken kaikkiaan ihan hyvä kirja. Jos Lasipalatsia vertaa muihin lajityyppinsä kirjoihin, se on peräti loistava. Tämä romaani osoittaa, että nuorille naisille suunnattujen kirjojen ei tarvitse olla pelkkää höttöä kannesta kanteen. Mukana voi olla ihan oikea juonikin. Ja hyvin luotuja hahmoja. Sekä rikas maailma. Jos jatko-osissa on tasoiteltu hahmojen rosoja ja hiottu juonta hieman lisää, on tässä ainekset johonkin loistavaan.

31.10.2017

Kirja-arvostelu: Dan Brown, Alku

Dan Brown: Alku

WSOY 2017

Täytyy se myöntää: riensin heti julkaisupäivänä kauppaan. Dan Brownin edellinen kirja, Inferno, oli sen verran hyvä, että odotukset uusimmalle tuotokselle olivat aika korkealla. Ja miksei, omasta mielestäni Dan Brownin kirjat ovat vain parantuneet vuosi vuodelta. Alku onkin hyvä, mutta ei yhtä koukuttava kuin mitä Inferno oli.

Romaanin juonesta on vaikea sanoa mitään spoilaamatta liikaa. Langdon on jälleen päähenkilönä ja syvien totuuksien äärellä liikutaan kuten aiemminkin. Kun edellisessä kirjassa teemana oli ihmiskunnan hillitön kasvu, nyt teemana on elämän synty. Mistä olemme tulleet ja mihin olemme menossa. Samoin pohdinnan aiheena ovat uskonto ja tiede; ovatko nämä kaksi tuomittuja olemaan toistensa vihamiehiä vai voivatko ne oppia jotain toisiltansa. Filisofisen pohdinnan seassa on tietysti myös taidetta, takaa-ajoja ja yksi pelottava murhaaja. Eihän se muuten olisi Robert Langdon kirja.

Parhaimmillaan kirja on pohdinnoissaan. Teemoja käännellään ja tarkastellaan monelta kantilta. Uskontoa ei esitä yksipuolisesti pahiksena, samoin kuin tiede ei ole ainoastaan hyvien puolella. Molemmilla on sekä pimeät että valoisat puolensa.

Juonen puolesta sisältöä ei ole yhtä paljon. Juoni on kaikenkaikkiaan aika yksinkertainen ja siinä ei ole tarpeeksi käänteitä. Se ei imaise mukaansa ja pakota ahmimaan sivuja eteenpäin, niin kuin aiemmat Dan Brownin kirjat. Kaiken lisäksi onnistuin arvaamaan lopun suuren juonenkäänteen jo etukäteen. Ei sen näin pitäisi mennä.

Hahmot ovat yhtä ohkaisia kuin aiemminkin, mutta se ei tässä vaiheessa haittaa. Eihän se ole ollut ongelma aiemminkaan. Hahmojen ei kuulukaan olla syvällisiä kirjassa, jonka viehätys piilee arvoituksissa, taidekuvailussa, arkkitehtuurissa ja filosofisissa pohdinnoissa.

Alku on hieno kirja lähinnä sen esittelemien uusien ajatuksien johdosta. Tai pikemminkin ajatuksien, joita se herättää lukijassa. Tämä on kirja, joka kannattaa lukea. Ei välttämättä juonen tai olemattomien hahmojen takia, vaan teemojen. Dan Brown kirjoitti taas kirjan, josta varmasti puhutaan koko syksy.

24.8.2017

Kirjoittamisesta - Uudistettu versio

Hei, kaikki innokkaat lukijat ja kirjoittajat!

Minun on ollut jo pidemmän aikaa tarkoitus oikolukea ja korjailla (hitusen myös laajentaa) kirjoittamisopastani. Olen ottanut huomioon kaikki kommentit ja palautteet, mitä täällä blogissa olen oppaastani saanut kiitos siis niistä! Joitain kohtia olen myös laajentanut, esimerkiksi ensimmäiseen kappaleeseen kirjoitin lisää tekstiä.

Lisäksi tein oppaastani kätevän epub-version eli e-kirjan. Jos luet opasta mieluiten puhelimella tai tabletilla, suosittelen lataamaan sen nimenomaan e-kirjana. Jos taas haluat tulostaa oppaan omaan käyttöön, siinä tapauksessa kannattaa ladata pdf.

Tosiaan oppaan kaikki eri tallennusmuodot löytyvät nyt yhdestä ja samasta paikasta, mistä ne ovat vapaasti teidän ladattavissa. Klikkaa vain tästä linkistä.

Sivu kysyy käyttäjätunnusta ja salasanaa. Ne ovat seuraavanlaiset:

Käyttäjätunnus: HKU
Salasana: haave

Jos huomaatte mitään omituisuuksia kirjoitusvirheitä, taittovirheitä, kuvia/tekstiä väärässä paikassa kertokaa siitä alla kommenteissa tai laittakaa minulle sähköpostia (galaetha88(a)gmail.com), niin käyn korjaamassa.

Hyviä luku- ja kirjoittamishetkiä!

11.8.2017

Kirja-arvostelu: P. C. Cast, Kristin Cast, Paljastettu

Kuva: Risingshadow
P. C. Cast, Kristin Cast: Paljastettu

Otava 2015
Luettu e-kirjana

Paljastettu kuuluu Yön talo-sarjaan. Kaiken kaikkiaan kaksitoistaosaisessa kirjasarjassa on edetty jo toiseksi viimeiseen osaan. Paljastettu tuntuu väsyneeltä ja ehkä hieman venytetyltä myös. Ihan kuin kirjailijaparivaljakon ideat olisivat lopussa. Varsinkin edelliseen osaan verrattuna Paljastettu on heikompi.

Edellisen kirjan lopussa Neferet onnistuttiin vihdoin ja viimein torjumaan, mutta mikä pahan tappaisi? Veriaterian jälkeen Neferet painuu piiloon keräämään voimiaan ja vimmaansa viimeistä taistelua varten. Sillä välin Zoey kavereineen joutuu koululla selvittelemään Neferetin jälkeen jättämiä sotkuja. Kaiken lisäksi vanha magia Zoeyn kaulakorun muodossa alkaa temppuilla. Vaikuttaako se jotenkin Zoeyn vihanpuuskiin? Zoey selvästikin tarvitsee ystäviensä apua enemmän kuin koskaan.

Juonessa on vähän väkisin väännetyn tuntua. Juoni pyörii paljon Zoeyn vihanhallintaongelmien ympärillä, vaikka aiemmin Zoey on ollut kaukana kiukuttelevasta teinistä. Kiukunpuuskat tulevat vähän puun takaa, eivätkä sovi aiemmin luotuun kuvaan Zoeystä. Zoey on kaikin puolin kiltin naapurintytön arkkityyppi. Kiukuttelu ei vain sovi Zoeyn pirtaan.

Takaumat Neferetin menneisyydestä ovat ihan kivoja, mutta vähän rautalangan makuisia. Onhan se kivaa, kun pahiksen taustoja ja motiiveja selitetään, mutta tämän olisi voinut tehdä vähän hienovaraisemmin. Aukot ovat myös hyvä asia; aina kaikkea ei tarvitse selittää.

Shaylin, Zoeyn poppoon uusi profeetta, nousee tässä kirjassa suurempaan osaan kuin aiemmin. Shaylin on teoiltaan ja reaktioiltaan todella aidon makuinen hahmo. Hahmon kamppailu oikean ja väärän välillä tuntui oikein omassa sydämenpohjassa asti. Hänelle on annettu lahja, mutta ei suuntaohjeita siitä, miten tuota lahjaa pitäisi käyttää. Shaylinin monimutkaista kipuilua on paljon kiinnostavampi lukea kuin Zoeyn pohdintoja ketä poikaa tänään nyt rakastaisi. Huoh.

Joka tapauksessa vähän väsähtynyt kirja hyvän edellisen osan jälkeen. Katsotaan mitä kirjasarjan viimeinen osa tarjoaa.

4.8.2017

Kirja-arvostelu: Kiera Cass, Ainoa

Kiera Cass: Ainoa

Pen & Paper 2017

Ainoa on Kiera Cassin Valinta-sarjan kolmas osa. Samalla siinä saa päätöksensä America Singerin tarina. Ainoa on selvästi parempi kuin edellinen osa, Eliitti, mutta ei yhtä hyvä kuin sarjan ensimmäinen osa, joka kaikesta pöhköydestään huolimatta onnistui viihdyttämään minua. Ainoa kulkee hieman liian ennalta-arvattavia polkuja ja paikka paikoin on melkein tylsä. Silti sarjan faneille kirja on pakkoluettavaa ja ruokkii kolottavaa romantiikanhammasta vähintään hyvin.

America on yhä kisassa mukana tavoittelemassa unelmien poikamiehen, Maxonin, kättä. American temppuilut eivät miellytä kuningasta, joka toivoisi tämän jo lähtevän kotiin. Maxon taas ei uskalla tunnustaa tunteitaan Americalle, koska ei ole varma, tunteeko tämä samoin häntä kohtaan. America on jo päättänyt, että haluaa Maxonin, mutta pitää Aspenia lähellään siltä varalta, jos ei voitakaan kisaa. Ihmissuhdesolmuja siis löytyy ihan riittävästi. Huolta aiheuttaa myös kapinalliset, jotka ovat muuttuneet vain entistäkin aggressiivisemmiksi.

Päähenkilö America on Ainoassa vähemmän ärsyttävä kuin edellisessä osassa. Hän on tehnyt päätöksensä ketä rakastaa, eikä enää pähkäile Maxonin ja Aspenin välillä. Silti hän ei ole tehnyt välejään täysin selviksi Aspenin kanssa, koska ei halua menettää tätä lopullisesti. American motiivit ovat ihan järkeenkäypiä ja päteviä, vaikka toisinaan lukiessa tekisi mieli ravistella Americaa hartioista ja huutaa: Puhu hänelle! Tällaisille kirjoille on ihan perinteistä, että kaikki ongelmat selviäisivät, jos ihmiset vain puhuisivat enemmän toisilleen.

Ja siinä Ainoan ongelma onkin; se on niin perinteinen, että se alkaa muuttua kliseiseksi. Juoni on toisinaan ennalta-arvattava, jopa hieman tylsä. America on onneksi mukavan toimelias ja näppärä hahmo, mikä pelastaa paljon. Hahmosta on helppo välittää ja siksi lukeminen sujuu sutjakkaasti tylsissäkin kohdissa. Kapinallisetkin ovat mukana juonessa, eivätkä pelkästään turhana sivumainintana jossakin taustalla.

Kaiken kaikkiaan Ainoa on ihan ok kirja. Se on höpsö ja romanttinen, välillä vähän kliseinenkin, mutta nopea lukea ja viihdyttävä. Mitä muuta voisi odottaa kirjalta, jonka pääinspiraation lähteinä ovat näemmä toimineet Nälkäpelit ja Unelmien poikamies tosi-tv-sarja. Lisäpisteitä kannesta, joka on jälleen kerran tyrmäävän upea.

★★☆☆☆

24.7.2017

Kirja-arvostelu: Mike Pohjola, Myrskyn aika

Mike Pohjola: Myrskyn aika

Johnny Kniga 2003

Kannesta voisi kuvitella, että kyseessä on fantasiaromaani, mutta näin ei ole. Itse asiassa Myrskyn aika on roolipelin opaskirja. Kirja antaa ohjeita niin larpin kuin pöytäroolipelin järjestämiseen. Kirjan on kehuttu olevan säännöiltänsä kevyt, joten aloittelijankin pitäisi päästä ropettamisen alkuun.

Kirja koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä osassa kerrotaan yleistä taustaa roolipelin maailmasta; sen historiasta, valtioista ja kansoista. Toisessa osassa paneudutaan tarkemmin eri kuppikuntiin, kuten velhoihin, ritareihin ja pappeihin. Kolmas osa taas on pelinjohtajalle tarkoitettu, jossa käydään sääntöteknisiä asioita ja annetaan vinkkejä roolipelien luomiseen. Kirja on tarkoitettu luettavaksi niin, että ensimmäisen osan lukee kaikki roolipelaamaan ryhtyvät, toisesta osasta luetaan vain omaan hahmoon liittyviä osia ja kolmannen osan lukee ainoastaan pelinjohtaja.

Täytyy sanoa, että kirja on erittäin kunnianhimoinen. Ensinkin kyseessä on suomalainen roolipeli. Jo se on harvinaista. Suomalaisia roolipelejä ei ole paljoa kirjoitettu. Toisekseen koko kirjaan on yritetty mahduttaa sama määrä tavaraa, joka yleensä löytyy kahdesta tai kolmesta eri kirjasta. Yritys on hieno, mutta se jää hieman vajaaksi. Runsaassa 300 sivussa kun ei vain saa selitettyä kaikkea tarpeellista roolipeliä varten.

Kirjan takakannessa lukee isolla nettisivun nimi, mutta kyseistä sivustoa ei enää ole. Netistä on siis turha etsiä Myrskyn aikaan hahmolomakkeita tai muuta hyödyllistä lappua ja lippua. Myrskyn sankareista Mike Pohjolan toisesta roolipelistä löytyy kyllä tavaraa millä mitalla, mutta ne eivät ole suoraan yhteen sopivia Myrskyn ajan kanssa. Harmistuin tämän huomatessani (olisiko sittenkin pitänyt ostaa tuo toinen..?), mutta siitä huolimatta päätin, että kyllä tällä nyt jonkin pienen pöytäropen saa aikaiseksi. Niin saikin, mutta ihan helppoa se ei ollut.

Kirjan alussa sanotaan, että oppaan ohjeilla saa aikaan niin larpin (eli liveroolipelin) kuin pöytäroolipelinkin. Jotenkin minulle jäi silti sellainen olo, kuin kirja olisi tehty enemmän larppi edellä. Kolmannessa osassa on selitetty pöytäroolipelissä tärkeät noppien heittelyt ja kykyjen kokeilut, mutta aika kevyesti. Hahmojen luontiin olisin kaivannut myös lisää selkeyttä ja ohjeita. Olimme aika hämmentyneitä ystävieni kanssa, kun yritimme arpoa kykypisteitä ensimmäisille hahmoillemme. Kirjan lopussa on malli hahmolomakkeelle, mutta siihenkään ei ole mitään selitysosaa, mitä mihinkin kohtaan tulee. Kuten kohdat Kykyarvo ja Kykybonus. En vieläkään tajua näiden kahden eroa.

Jos kolmas osa tuntuu suppealta, niin sitä on myös toinen osa. Vaikka Valenorin fantasiamaailmaan mahtuu viisi valtiota, vain yksi näistä on saanut oman laajemman esittelynsä. Myös eri maakuntien kartat olisivat olleet kivoja. Ehkä kaikki tämä on ennen löytynyt netistä siltä samalta nettisivulta, joka on kadonnut bittiavaruuteen. Harmi.

Jos etsitään positiivisia puolia, niin loitsiminen on luotu hauskasti Myrskyn aikaan. Loitsut koostuvat riimuista, joista jokaisella on oma merkityksensä. Riimuja yhdistelemällä voi keksiä uusia loitsuja tai sitten voi käyttää kirjasta löytyviä valmiita loitsuja.

Kykyjen kokeilemiset ja taistelut tehdään tavallista 6-tahoista noppaa heittämällä. Nopan silmäluku vain lisätään kykypisteisiin. Taistelut toimivat vähän samalalla periaatteella. Noppien heittely on tehty tarpeeksi helpoksi ja toimivaksi, kun pääsee alkuhämmennyksen yli.

Kaiken kaikkiaan Myrskyn aika on ihan kiva, mutta liian suppea. Jos tähän kirjaan tarttuu ensimmäisenä roolipelinään, joutuu tekemään hieman hommia, jotta rope toteutuisi. Valmiiden lomakkeiden puute sekä paikottaiset epäselvyydet säännöissä ovat selkeästi huonoja puolia. Myös lisätaustojen puute eri valtioista jäi harmittamaan. En ehkä suosittelisi tätä aloittelijalle ekaksi roolipeliksi. Ehkä kannattaisi mieluummin ostaa Myrskyn sankarit, jos vaikka Pohjolan toiseen roolipeliin olisi saatu kaikki rosot tasoiteltua.

★★★☆☆

12.7.2017

Kirja-arvostelu: Terry Pratchett, Täyttä höyryä

Terry Pratchett: Täyttä höyryä

Karisto 2017

Täyttä höyryä on Pratchettin viimeiseksi jäänyt aikuisille suunnattu Kiekkomaailma-kirja. Tuntuu aivan liian haikealta heittää jäähyväiset Kiekkomaailmalle. Ehkä joku muu kirjailija ottaa kopin (jos uskaltaa) Pratchettin luomasta hienosta maailmasta ja jatkaa kirjojen kirjoittelua. Tai sitten ei. Pratchettin omintakeista tyyliä on vaikea kopioida. Noh, onneksi aina voi lukea vanhoja kirjoja uudestaan. Niitä onneksi riittää.

Kiekkomaailmaan kuuluu jälleen kummia. Nyt joku keksijä on onnistunut valjastamaan höyryn voiman ja luonut veturin. Hämmentyneet kansalaiset ottavat uuden innovaation ristiriitaisin tuntein vastaan. Jotkut ihastelevat veturia lähes hurmion vallassa jotkut vihaavat sitä; eritoten perinteitä vaalivat kääpiöt. Vetinari velvoittaa Tahmee von Lipwigin katsomaan, että kaikki sujuu hyvin ja Tahmee lähtee enemmän kuin innoissaan uuteen seikkailuun.

Pratchettin kirjat ovat yleensä loistavia ja siksi odotukseni olivat tässäkin tapauksessa korkealla. Olin heti varaamassa kirjaa kirjastosta, kun kuulin että se oli ilmestynyt. Täyttä höyryä on kuitenkin... Noh, sitä ei voi sanoa huonoksi, mutta se ei nouse kirjailijan aikaisempien teoksien tasolle.

Isoin ongelma kirjassa on sen juoni. Alku on ihan menevä ja nopea, mutta tavallaan siinä ei silti tapahdu paljoa mitään. Loppupäässä Tahmee kumppaneineen lähtee rakentamaan rataa Überwaldiin asti ja siinä samalla joutuu entistä enemmän vaikeuksiin hankalien kapinalliskääpiöiden kanssa. Tarina rullaa eteenpäin kuin juna raiteillaan. Valitettavasti matka on myös aivan yhtä suora ja sileä kuin junaradan kiskot. Tarina ei ota kierroksia loppua kohden. Ei tule juonikiemuroita tai jännitystä tai jotakin sellaista, joka saa puristamaan kirjaa yhä tiukemmin käsissään ja suorastaan ahmimaan loppuun asti.

Enkä nyt siis tarkoita, että kirja on huono. Se ei ole vain yhtä hyvä kuin Pratchettin muut kirjat ja ne ovat loistavia. Tässäkin kirjassa on hienoja hahmoja ja hyviä pohdintoja, joita jo Niistäjässäkin käsiteltiin. Tahmee on ehkä vähän valjumpi kuin aiemmin; sitä se helppo kotielämä tekee. Sivuhahmoja kirjassa vierailee niin, että silmissä vilisee. Jos ei ole lukenut aikaisempia Pratchettin kirjoja, menee varmasti helposti sekaisin eikä kaikkia vitsejäkään tajua. Mutta Pratchettin faneille tämä kirja on pakkoluettavaa.

Voi, Terry. Jään kaipaamaan sinua sekä Kiekkomaailmaa. Onneksi matka sinne ei ole kovin pitkä, jos uusintavierailu kiinnostaa.

★★★☆☆  

4.6.2017

Novelli: Vain yksi yö

Julkaisin novellin Vain yksi yö salaisen blogini puolella.

Hyviä lukuhetkiä!


P. C. Cast, Kristin Cast, Salattu

Kuva: Risingshadow
P. C. Cast, Kristin Cast: Salattu

Otava 2014
Luettu e-kirjana

Salattu on Yön talo-sarjan kymmenes osa. Alkupuoleltaan hieman laahaava, mutta loppua kohden melkein jännäksi yltyvä kirja vie mukavasti sarjan juonta eteenpäin. Loppu lähenee, sen voi aistia ilmasta.

Koulun tiluksilla roihuaa äkillinen tulipalo, Neferet laittaa välinsä lopullisesti poikki Yön talon sekä vampyyrien neuvoston kanssa, ja Zoeyn isoäiti katoaa. Zoey joutuu ystäviensä kanssa laatimaan pelastussuunnitelman ja saa juonensa toteuttamiseen apua yllättävältä taholta. Ehtivätkö he ajoissa vai saako Neferet kostonsa Zoeytä vastaan?

Kirjan juoni tosiaan takkuaa hieman alussa. Tapahtumat keskittyvät kirjan loppupuolelle, mutta siellä tapahtumia onkin jo niin paljon, että heikompia hirvittää. Loppukahakkaa oli melko nautinnollista lukea. Asioita saadaan paljon aikaiseksi ja pääjuonta saadaan nykäistyä hieman eteenpäin; siltä se ainakin vaikuttaisi.

Tässä kirjassa hahmoista Aurox nousee kiinnostavimmaksi. Hahmossa on mukavaa ristiriitaisuutta, vähän niin kuin Kalonassakin, joka on myös sieltä hahmokavalkadin parhaimmasta päästä. Tässäkin kirjassa Kalona on ihastuttava omalla ärsyttävällä tavallaan. Edellissä kirjassa aloitettu Lenobia/Travis rakkaustarina saa jatkoa, mutta se ei ole yhtään sen kiinnostavampi kuin aiemminkaan. Onneksi romanssi kuvaillaan kirjan alkupaikkeilla, eikä siihen enää sen jälkeen palata. Enempää sitä ei edes kaipaisi.

Salattu on aika peruskauraa Yön talo-sarjan lukijoille. Juonessa ja hahmoissa on omat, tutut ongelmansa. Tempo vaihtelee hitaasta hengästyttävän nopeaan. Hyvä puoli on se, että Neferetin tarinassa nyt selkeästi edettiin johonkin. Ehkä jatkossa Neferetiä taustoitettaisiin hieman enemmän. Sitä odotellessa.

3.5.2017

P. C. Cast, Kristin Cast, Määrätty

Kuva: Risingshadow
P. C. Cast, Kristin Cast: Määrätty

Otava 2014
Luettu e-kirjana

Määrätty on jatkoa Yön talo-sarjalle. Kirja on jo sarjan yhdeksäs osa. Huh huh. Eikä kyseessä ole vielä edes viimeinen kirja; sarjassa on vielä kolme osaa tämän jälkeen. Määrätty on hieman väliosan makuinen, mutta kyllä siinä asioita tapahtuukin; varsinkin kirjan loppupuolella. Mukiin menevä kirja, varsinkin Yön talo-sarjan mittapuulla.

Zoey on palannut Yön taloon vampyyrien sisäoppilaitokseen jota pahuuden kanssa liittoutunut Neferet hallitsee. Päivät Zoey kavereineen asuu maanalaisissa tunneleissa vanhan aseman alla ja öisin he köröttelevät bussilla kouluun opiskelemaan vampyyrina olemista. Ongelmia aiheuttaa Neferetin uusin apulainen Aurox, samoin kuin Refaim, jolla on vaikeuksia saada miekkailuopettaja Lohikäärme Lankfordin hyväksyntä. Mukana on myös sivujuoni ratsastuksen opettajasta ja tallipojasta, mikä jää vähän yhdentekeväksi.

Neferet on hahmona kovin yksiulotteinen. Siksi myöskään naisen ristiretki Zoeytä vastaan ei tunnu kunnolla pohjustetulta. Loppujen lopuksi Zoey on vain alaikäinen opiskelija. Onhan hän myös Nyksin papitar, mutta silti luulisi, että aikuisen vampyyrin sana painaa enemmän kuin teinin. Joten Neferetin kamppailu Zoeytä vastaan tuntuu... hiukkasen pöljältä. Sen ei edes pitäisi olla tasaväkinen kamppailu, mutta jotenkin Zoey vain tuntuu pärjäävän.

Ehkä syynä on se, että Neferetin suunnitelmat Zoeyn murskaamiseksi eivät ole järin tehokkaita. Neferet yrittää kirjan selitysten mukaan luoda kaaosta. Hän palkkaa koululle ihmisiä hanttiduuneihin, mm. cowboyn tallipojaksi, mutta lähinnä onnistuu vain saamaan ratsastuksen opettajan sydämen läpättämään. Tulevissa kirjoissa tätä saadaan varmaankin lisää, valitettavasti.

Loppupuolella päästään onneksi ihan asiaankin ja saadaan juoni hieman etenemään. Asioita tapahtuu ja itse ainakin pidin suunnasta, mihin ollaan menossa. Pidin myös pienestä kehityksestä, mitä hahmoissa on tapahtunut. Kalona, siivekäs kuolematon, alkaa saada hieman lihaa luidensa ympärille. Hahmossa on tapahtunut kehitystä kirjojen edetessä; siinä on mukavaa, realistista ristiriitaisuutta. Samoin Zoeyn paperisiin kavereihin yritetään puhaltaa hieman henkeä. Kirjassa keskitytään erityisesti Kaksosiin, jotka aiemmissa kirjoissa ovat olleet pelkkiä yhdentekeviä pissiksiä.

Yön talo-sarjaa hieman vaivaa pieni epätasaisuus. Jotkut kirjat ovat olleet pelkkää täyttöä oikeasti juonta sisältävien kirjojen välissä. Tässä on hieman kumpaakin; on sivujuonta ja fyllinkiä, mutta myös juonta edistäviä kohtia. Ne juonta edistävät kohdat ovat kirjan parasta antia.

17.4.2017

Kirja-arvostelu: Cassandra Clare, Tuhkakaupunki

Kuva: Risingshadow
Cassandra Clare: Tuhkakaupunki

Otava 2012
Luettu e-kirjana

Tuhkakapunki on Varjojen kaupungit -sarjan toinen osa. Ensimmäinen osa, Luukaupunki, yllätti minut positiivisesti. Kirja oli kuin Harry Potter ja Supernatural sekoitettuna yhteen. Epäilin voiko jatko-osa olla yhtä hyvä. Lukiessa aloin ihmetellä, onko se jopa parempi?

Tuhkakapunki tosiaan jatkaa Luukaupungin juonta eteenpäin aika pitkälti siitä, mihin viimeksi jäätiin. Juonesta on vaikea kertoa mitään paljastamatta liikaa. Sen verran voi sanoa, että tarinan päähenkilöitä on yhä Clary, Jace ja Valentine, sekä näiden väliset erimielisyydet/ihmissuhteet/perhesuhteet. Myös sivuhahmot Alec, Isabelle, Simon ja Luke ovat mukana, samoin kuin kourallinen uusia hahmoja. Tuhkakaupunki on ensisijaisesti kertomus perheestä, ihmisistä. Mitä enemmän kirjan hahmoista pitää, sitä enemmän myös kirjasarja varmasti kolahtaa lukijaan. 

Ensimmäisessä osassa oli isoja juonikoukkuja, jotka iskivät ja saivat ahmimaan kirjaa eteenpäin. Tässä osassa ei ole yhtä isoja koukkuja, joitain pienempiä kuitenkin. Myöskään kirjasta ei löydy samanlaisia selkeitä suvantovaiheita kuin ensimmäisessä osassa. Noh, Simonin ympärillä pyörivä sivujuoni risoo ehkä hieman, mutta se johtuu pääasiassa siitä, etten koskaan ole oppinut rakastamaan Simonin hahmoa. Simoniin kuitenkin yritetään nyt tässä osassa saada hieman lisää syvyyttä ja siinä kyllä onnistutaankin. Silti; en ole suurin fani.

Muutkin hahmot, ei pelkästään Simon, saavat lisää väriä ja kerroksia tässä kirjassa. Sivuhahmoista kiinnostavimmiksi kohoavat Alec, Magnus ja Luke. Cassandra Clarella on kiero tapa kirjoittaa hahmoja. Ne voivat alkuun vaikuttaa tylsiltä, latteilta, ehkä jopa kliseisiltä. Sitten tapahtuu jotain, tai hahmo sanoo jotain, tai hänen menneisyydestään paljastuu jotain; ja yhtäkkiä hahmo ei olekaan enää tylsä. Hahmot on luotu paljon paremmin kuin mitä alkuun osaa odottaa.

Pidän vieläkin Valentinen hahmosta. Todella hyvin luotu pahis, koska hän tavallaan ei edes ole paha. Tuhkakaupungin maailma ei ole mustavalkoinen. Ei ole selkeitä vastauksia mikä on oikein ja mikä väärin. Pidän siitä. Se tekee kirjasta realistisen, vaikka se onkin fantasiaa. Valentine on hahmona ristiriitainen. Hänen tarkoituksensa on ymmärrettävä, mutta keinot arveluttavia. Hahmossa on syvyyttä ja uskottavuutta. Rakastan sitä. Loistavasti kirjoitettu hahmo.

Tuhkakaupunki on yksinkertaisesti sanottuna hyvä kirja. Todella hyvä. Ok, juoni etenee hitaasti; siellä on vähän hölmöjä, ehkä myös hieman turhia sivujuonia, mutta kun ne syventävät tarinan maailmaa ja hahmoja, en välitä. Ok, jotkin hahmojen teot on hieman oudosti pohjustettu, motiivit ovat vähän turhan kevyellä siveltimellä maalattu (vieläkin, en ole Simonin fani). Ok, Claren ja Jacen ihmissuhde ongelmat ovat hieman... ällöttäviä? En keksi muutakaan sanaa sitä kuvaamaan. Ja silti tämä on kirja, jolla on hyviä puolia paljon enemmän kuin huonoja.

Ensimmäistä osaa lukiessa en vielä oikein pitänyt kirjan hahmoista (paitsi Valentinesta, totta kai). Tässä osassa hahmoihin paneuduttiin tarkemmin, niitä oikeasti syvennettiin; juuri niin kuin hyvässä kirjassa kuuluukin tehdä. Maailma, joka jo ensimmäisessä osassa oli hyvin kirjoitettu, saa vielä lisää taustoitusta ja yksityiskohtia. Tuhkakaupunki on hyvä. Jopa niin hyvä, että se saa miettimään, pitäisikö sittenkin lukea Luukaupunki uudestaan. Miksi oikeastaan annoinkaan sille aikoinaan vain kolme tähteä?

★★★★☆

1.2.2017

Kirja-arvostelu: Salla Simukka, Toisaalla

Kuva: Risingshadow
Salla Simukka: Toisaalla

Tammi 2012
Luettu e-kirjana

Toisaalla on jatko-osa Salla Simukan kirjalle Jäljellä. Se, iskeekö jatko-osa, riippuu paljolti siitä, miten paljon piti ensimmäisen osan avoimesta lopetuksesta ja asioiden selittämättä jättämisestä. Jos siitä piti, jatko-osaa ei kannata lukea. Jos taas avoin lopetus jäi kaivelemaan, jatko-osa on pakkoluettavaa. Kaikki, mikä jäi ensimmäisessä osassa selittämättä, kerrotaan jatko-osassa. Tämä on kirjan vahvuus ja heikkous.

Toisaalla alkaa melkein samasta pisteestä, mihin Jäljellä kirjan lopussa jäätiin. Ainoastaan päähenkilö on vaihtunut Emmistä Samueliin. Samuel on perusnörtti poika. Hänellä ei ole paljoa ystäviä ja illat kuluvat pitkälti dataamisen merkeissä. Takaumilla aletaan selvittää, miten Samuel liittyy Emmiin ja omituisiin tapahtumiin, joita Jäljellä kirjassa tapahtui. Romaanissa tavallaan kerrataan kaikki edellisen osan tapahtumat eri näkökulmasta, näin avaten enemmän tarinan maailmaa ja edellisen kirjan mysteereitä.

Tämä onkin kirjan suurin ongelma. Jos edellisen kirjan mystisyydestä piti, on jatko-osa turha. Sen lukeminen voi miltei pilata koko ensimmäisen osan lukukokemuksen. Siltä ainakin minusta itsestäni tuntui, sillä pidin todella paljon avoimesta lopetuksesta, sekä siitä miten asiat jätettiin lukijan itsensä pohdittavaksi. Toisaalla on kuin Jäljellä kirjan valmiiksi pureksittu versio, joka tarjoillaan lukijalle rautalangan kera valmiina lautasella. Mitään ei jätetä arvailun varaan tai lukijan omille hoksottomille pääteltäväksi.

Ymmärrän kyllä niitäkin ihmisiä, joita avoimeksi jätetty juoni on jäänyt vaivaamaan. Jos ensimmäisestä osasta ei pitänyt, voi jatko-osa olla heille juuri passeli. Sellaiset ihmiset voivat pitää toisesta osasta enemmän kuin ensimmäisestä.

Jotenkin Samuelin hahmo ei napannut yhtään. Samuel oli kuvailtu todella kliseiseksi nörttipojaksi, joka nukkuu päivät ja pelaa tietokoneella yöt. Muutenkin hahmosta jäi jotenkin epämiellyttävä fiilis. En pitänyt. Samuel kuulosti liikaa stalkkerilta ollakseen nuortenromaanin romanttinen miespuolinen hahmo.

Romaanin maailma oli kohtuu hyvin kuvailtu ja luotu, mitä nyt keinotodellisuuden tekoa olisi voinut avata hieman enemmän. Aihe on mukavan ajankohtainen nyt, kun virtuaalilasit ovat tekemässä oikeasti tuloa tavisten elämään. Enemmän pohdintaa olisi voinut olla mukana. Nyt kaikki etiikat ja muut jäivät aika pienelle sijalle kirjan teemojen joukossa.

En pitänyt tästä yhtä paljon kuin edellisestä osasta, mutta tosiaan ymmärrän myös vastakkaisia mielipiteitä. Paljon tosiaan riippuu siitä, mitä mieltä oli Jäljellä romaanista. Jos siitä piti, Toisaalla on vain yksi turha jatko-osa, jonka ohi voit huoleti hypätä. Jos taas et pitänyt edellisestä osasta, kokeile lukea tämä kirja. Voit yllättyä iloisesti.

★★☆☆☆

27.1.2017

Kirja-arvostelu: Salla Simukka, Jäljellä

Kuva: Risingshadow
Salla Simukka: Jäljellä

Tammi 2012
Luettu e-kirjana

Tunnelmallinen ja ajatuksia herättävä, mutta todella avoimeksi jäävä lähitulevaisuuteen sijoittuva nuortenromaani. Sivumäärä oli juuri passeli; yhtään enempää tällaista yhden idean ympärille kehiteltyä tarinaa ei olisi jaksanutkaan lukea. Jos kuitenkin kaipaa tarinaa, joka antaa selkeitä vastauksia, voi tämän kirjan parissa pettyä.

Jäljellä kertoo teini-ikäisestä Emmistä, joka haluaa kadota. Häntä ei huomata koulussa eikä juuri kotonakaan. Lahjakkaammat sisarukset saavat kaiken huomion. Joten Emmi päättää kadota, jotta tuntisi edes hetken aikaa olonsa kaivatuksi. Suunnitelma toimiikin aika hyvin, kunnes on aika palata kotiin ja Emmi huomaa kauhukseen, ettei kotona ole ketään. Eikä naapurissa. Emmi lähtee koluamaan autioitunutta Tamperetta ja yrittää selvittää, mitä kaikille ihmisille on tapahtunut.

Romaanin juoni on hyvin mystinen kautta linjan. Tarinan hahmoilla on omia teorioitaan siitä, mitä on tapahtunut, mutta loppujen lopuksi lukijalle ei anneta mitään valmiita vastauksia. Paljon jää ilmaan roikkumaan. Minua ei häirinnyt lukiessa se, että selityksiä ei annettu suoraan. Oikeastaan sitä toivoinkin, sillä mitä sitä nyt hyvää mysteeriä pilaamaan tylsällä, arkipäiväisellä vastauksella. Kuitenkin ymmärrän, että joku toinen lukija voi turhautua kirjan parissa.

Mutta tosiaan Jäljellä on ajatuksia herättävä kirja. Kirjaa lukiessa huomasin vielä illalla nukkumaan mennessä miettiväni, mitä itse tekisin, jos huomaisin kaikkien muiden ihmisten kadonneen. Miltä maailma näyttäisi maailman lopun jälkeen? Miten siitä selviytyisi? Jäljellä on kirja, joka saa katsomaan maailmaa ympärillään uusin silmin. Tästä pisteitä kirjoittajalle.

Välillä Emmin ahdistuksen kuvailu ärsytti, kun sitä tuntui olevan koko ajan. Joo, maailma loppui, so what? Yritä jo päästä yli siitä. Jos noin kävisi omalle kohdalle, niin varmasti suru ja kauhu iskisivät kovaa, mutta kirjamuodossa tämä jatkuva ahdistus tuntui vähän toistolta. Jotkin muutkin yksityiskohdat saivat nenän nyrpistymään, kuten loppupuolen känninen teinilääpintä, mutta suurimmalta osin hahmot, juoni ja maailma eivät nyppineet hermoja mitenkään huonolla tavalla. Kaikki on kevyellä ja herkällä siveltimellä vedeltyä.

Kirja oli sopivan pitkä, enkä missään vaiheessa tuntenut oloani pitkästyneeksi. Miinuksia kannesta, siitä en pitänyt yhtään. Ruma kansi kuitenkin sulkee sisäänsä yllättävän hyvän ja nopeasti läpi lukaistun kirjan. Suosittelen scifin ja mysteerien ystäville.

★★★☆☆

24.1.2017

Kirja-arvostelu: P. C. Cast, Kristin Cast, Vapautettu

Kuva: Risingshadow
P. C. Cast, Kristin Cast: Vapautettu

Otava 2013
Luettu e-kirjana

Vapautettu on jo kahdeksas osa Yön talo-sarjaa. Vähän hitaasti ja vaisunpuoleisesti alkava kirja saa vauhtia loppua kohden. Muutamia juonilankoja saadaan solmittua päätökseensä ja uusia ilmaantuu. Loppupää kirjasta oli selkeästi sen vahvin osa.

Edellisen kirjan lopussa Zoey saatiin pelastettua tuonpuoleisesta. Nyt hän ja Stark viettävät leppoisia päiviä Skyen saarella, mutta lopulta sankarien on palattava takaisin koululle, jonne myös Neferet kieroine suunnitelmineen on rantautunut. Neferet väittää jättäneensä pahuuden taakseen, mutta Zoey ystävineen tietää paremmin. Myös Stevie Raella on ratkaisun hetket käsillä. Valitseeko hän rakkauden vai ystävyyden?

Juoni on vähän hidasliikkeinen. Alussa ei tunnu tapahtuvan paljon mitään, mutta lopussa sitten taas sitäkin enemmän. No siis, kyllähän alkupuoliskollakin jotain tapahtuu... Yksi sivuhahmoista kuolee, mutta koska kyseessä tosiaan on sivuhahmo, kohtaus ei ihan kamalasti minua lukijana hetkauttanut. Hahmoista oikeastaan vain muutamat ovat sellaisia, joita on syvennetty ja joiden kohtalosta välittää. Näitä ovat ainakin Stevie Rae, Stark, Afrodite ja Zoey. Muut hahmot ovat aika yksinkertaisia, pelkistettyjä, melkein karikatyyrejä oikeista persoonista.

Lopussa tarina ottaa uusia kierroksia. Ilman sen suurempia juonenpaljastuksia voin sanoa, että asioita tapahtuu. On lisää kuolemaa, uutta elämää, ihmisiä, jotka muuttuvat eläimiksi ja mitä kaikkea muuta. Aivot räjähtävät! Jotenkin lukiessa tuli mieleen manga ja anime, mutta siis pelkästään hyvässä mielessä. Juoni on lähdössä jo todella outoon suuntaan, mutta menen mielelläni sen mukaan. Outo on hyvä asia, ainakin se on omalaatuista ja erilaista. Pidän tästä uudesta, vähän hölmöstä ja villistä otteesta. 

Stevie Raen tarina kohoaa Vapautetussa jälleen Zoeytä kiinnostavammaksi. Lumotussa alkanut juonikaari saa kliimaksinsa tässä kirjassa. Ja se on hieno. Stevie Raen tarina tuo mieleen Kaunottaren ja hirviön. Stevie Rae on hyvä hahmo; pidän hänestä enemmän kuin Zoeystä. Zoey on jotenkin liian täydellinen ja ihmeellinen. Jonkinlainen supertulokas kaikkien tavisten keskellä. Yhh. Ärsyttävä tyyppi. Stevie Raella on enemmän jalat maassa, vaikka ihan tavallinen hänkään ei ole.

Jos pitää vampyyreistä, niin loppujen lopuksi Yön talo-sarjassa ei ole kamalasti vampyyrejä. Tai onhan niitä, mutta niiden vampyyrimäisyyttä ei kamalasti korosteta. Vampyyrielementin olisi aivan hyvin voinut ottaa pois ja korvata melkein millä tahansa muulla. Mutanteilla, haltijoilla, geneettisesti parannelluilla ihmisillä. Ihan millä vain; ainoastaan verenjuonti olisi täytynyt jättää pois. Muuten juonen olisi voinut pitää samana.

Joka tapauksessa en valita. Teinifantasia jatkaa matkaansa uusiin sfääreihin. Onhan tämä pakko lukea loppuun asti ja katsoa, mitä vielä on tulossa.

14.1.2017

Kirja-arvostelu: P. C. Cast, Kristin Cast, Kahlittu

Kuva: Risingshadow
P. C. Cast, Kristin Cast: Kahlittu

Otava 2013
Luettu e-kirjana

Kahlittu on Yön talo-sarjan seitsemäs osa. Kuten edellinen kirja myös Kahlittu tuntuu hieman väsyneeltä väliosalta, joka lähinnä vain venyttää tarinaa. Tässä ei tunnuta edes petaavan mitään jatkon kannalta; koko kirja on vain suuri sivujuoni, jonka olisi helposti voinut kiertääkin.

Juoni pyörii Zoeyn ympärillä, joka edellisen kirjan lopussa pirstoi sielunsa ja nyt vaeltaa tuonelassa. Zoeyn kaverit, erityisesti Stark, ryhtyvät pelastamaan ystäväänsä. Siinä juoni pähkinän kuoressa.

Kaiken kaikkiaan kirjasta päällimmäiseksi tunteeksi jäi turhautuminen. Alusta asti on selvää, että kukaan tärkeä ei kuole. Tässä kirjasarjassa on kuitenkin 12 osaa; päähenkilö ei vain voi kuolla puolivälissä, ei ainakaan näin kädenlämpöisessä nuortenkirjassa. Panokset ovat matalalla alusta lähtien ja loppu on juuri sellainen kuin mitä lukija arvaa ensimmäisillä sivuilla. Lukeminen on siis melko tylsää.

Zoey on heitetty täysin sivuosaan omassa kirjassaan. Kahlitussa seurataan enemmän Starkia ja Stevie Raeta. Näistä kahdesta Stevie Raen tarina on kiinnostavampi, vaikka jatkuva romantiikan ujuttaminen joka paikkaan hieman väsyttää. Eikö hyvää ihmissuhdedraamaa voi olla ilman jotain rakkauskuviota tai kolmiodraamaa? Stevie Rae alkaa joka tapauksessa hahmona muuttua kiinnostavammaksi. Alkuun hahmo oli vain geneerinen bestis ja landepaukku; nyt hän on niin paljon muutakin. Hahmossa on enemmän syvyyttä kuin Zoeyssä.

Zoey-kohdissa parasta on maailman kuvailu. Nyt liikutaan täysin eri paikassa kuin ennen. Uusista sfääreistä olisi tosin saanut revittyä enemmänkin irti. Zoey on ärsyttävän passiivinen suurimman osan ajasta. Aina niin aktiivinen ja toimelias päähenkilö on menettänyt täysin puhtinsa ja tarvitsee pojan pelastamaan itsensä. Tätä tietysti selitetään sielun pirstoutumisella ja että Zoey on siksi niin aneeminen. Sielun pirstoutuminen on muuten aika omituinen juonikoukku. Se tulee ilman selityksiä täysin puun takaa ja ratkaisukin tähän ongelmaa etsitään aivan yhtä kaukaa. Kaivellaanko jo idealaarin pohjia?

Joka tapauksessa aika turha sivupolku, johon tuskin tullaan palaamaan tai viittamaan myöhemmissä osissa. Oliko tämä välttämätöntä ison juonen kaaren takia? Aika näyttää. Olen itse vähän pettynyt tähän kirjaan. Toivottavasti seuraava osa olisi sitten parempi.

1.1.2017

Kirja-arvostelu: Alexander von Schönburg, Tyylikkään köyhäilyn taito

Alexander von Schönburg: Tyylikkään köyhäilyn taito

Atena 2007
Luettu e-kirjana

Välipäivinä oli mukavasti aikaa lukea jotain pientä. Silmiini osui nettikirjastossa Tyylikkään köyhäilyn taito. Vaihtelun vuoksi oli mukava lukea välillä tietokirja. Kirjasta ei löydy varsinaisesti käytännön vinkkejä, vaan ennemmin kirjassa kerrotaan syitä, miksi liiallisen mammonan ja tavaran haaliminen ei ole ihmiselle hyvästä. Vaikka kirja on jo kymmenen vuotta vanha, siinä puhutaan kovasti ajankohtaisista asioista.

Kirjasta ei varsinaisesti irronnut paljoa uutta minulle henkilökohtaisesti. Luonteeltani olen säästäväinen ja harkitsen ostoksiani yleensä pitkään. Vaatekaapistani olen karsinut kylmästi pois liian pieneksi jääneet vaatteet ja uusia olen ostanut vain, jos olen niitä oikeasti tarvinnut. Kirjan antikapitalistiset teesit kuulostavat siis mielestäni järkeenkäyviltä. Aina ei tarvitse kuluttaa, vaikka mainokset niin sanoisivat. Kaikkea ei tarvitse omistaa. Raha ei välttämättä tuo onnea.

Tyylikkään köyhäilyn taito onnistuu myös ärsyttämään. Vaikka monissa von Schönburgin kommenteissa on paljon järkeä, jotkin hänen kärjistyksensä menevät liian pitkälle. Yhdessä kappaleessa puhutaan autottoman onnesta, jossa on järkeä niin kauan, kun asuu suuressa saksalaisessa metropolissa. Samaa vinkkiä on hankalampi soveltaa Suomen maaseudulle, jossa lähimmälle bussipysäkille on parin kilometrin matka ja bussi liikkuu kerran vuorokaudessa; kaksi, jos on onnekas. Ärsytykset ja kärjistykset toimivat kuitenkin hyvin ajatusten herättelijöinä. Se tässä onkin selvästikin pointtina; lauotaan vähän populistisia, mutkia oikovia kommentteja, jotka saavat ihmiset suuttumaan - ja sitä kautta ajattelemaan asioita.

Kaiken kaikkiaan kirja oli mukiinmenevä ja nopeasti luettava. Se kehottaa ihmistä ajattelemaan omilla aivoillaan ja tutkiskelemaan omia kulutustottumuksiaan. Toisaalta kirjan teemat ja aiheet ovat vähän puhkipureskeltuja. Tosiaan, useat näistä ajatuksista on jo tullut esille downsiftaamisen, konmarin ja muiden muotivillitysten myötä. Noh, onhan kirjakin jo vanha, joten annettakoon anteeksi. Kirjan luettavuutta paransi myös von Schönburgin viljelemä kuivakka huumori, joka sai aina välillä hymähtelemään, jos ei nyt ihan nauramaan ääneen.

Vanhaksi kirjaksi ajankohtaista asiaa sisältävä. Pidin ja voin suositella kaikille - niin rikkaille, köyhille kuin keskituloisillekin.