23.4.2014

Salaisuus




Pahoitteluni, että eilinen postaus unohtui! Oli niin kiireinen päivä, että niin se vain lipsahti mielestä. Nå-jaa. Sen sijasta saatte nyt nauttia taas yhdestä vanhemmasta novellistani. Word-tiedosto on luotu 2007, mikä tarkoittaa sitä, että teksti on kirjoitettu ehkä jopa niin varhain kuin 2005. Se tarkoittaa sitä, että tämä on yksi alkuaikojeni tekstejä.

Sen huomaa heti jo alusta. Tuohon aikaan tein vielä kokeiluja teksteilläni; niin novelli alkaa pitkällä dialogilla, jonka puhujia ei lainkaan esitellä ja jonka lomasta ei löydy mitään selityksiä tapahtumapaikasta tai mistään muustakaan. Ihan hauska tapa aloittaa, mutta en tiedä kuinka toimiva.

Muuten novelli on hyvin poemainen kauhutarina; aikakausi on epämääräinen, mutta jotenkin voisin kuvitella sen sijoittuvan jonnekin 20- tai 30-luvulle. Dialogissa on omat hyvät hetkensä, varsinkin lopussa kun päähenkilön ystävän puhe alkaa muuttua yhä hyytävämpään suuntaan. Lopetuksesta vielä sen verran, että se ei kolahtanut kohdalleen ensimmäisellä kerralla. Vasta vuosia myöhemmin, kun luin novellin uudemman kerran, keksin paremman lopetuksen. Ja siitä tulikin todella loistava.

Novellin inspiraatiosta vielä sen verran… Idean sain totta kai unesta. Kyseessä ei ollut painajainen; kunhan vain synkemmän puoleinen uni. Se alkoi ensin sillä, että vanhassa talossa puoliksi hajonneen seinän sisältä pilkotti ruumis. Hetkeä myöhemmin näin saman ruumiin ja kaksi miestä öisellä rannalla sen kanssa. Enempää ei tarvinnut; idea novelliin oli valmis.


Salaisuus


”Minun täytyy kertoa sinulle jotakin… Tämä on sitten salaisuus, ymmärrätkö? Et saa puhua tästä kenellekään, et yhdellekään ihmissielulle.”
     ”Selvä on.”
     ”Sinun on vannottava.”
     ”Hyvä on, minä vannon. En puhu kellekään.”
     ”Tämän talon omistaja, hän joka ystävällisesti suostui ottamaan minut vuokralaisekseen ja kuulopuheiden mukaan vain lähti yhtenä päivänä palaamatta koskaan… no, hän ei itse asiassa kadonnutkaan. Hän on kuollut ja minä tiedän, missä hänen ruumiinsa on.”
     ”Miten hän kuoli?”
     ”Kerran kun tulin kotiin, löysin hänet. Ruumis istui yhä pöydän ääressä; hän oli laittanut aseen suuhunsa ja painanut liipaisinta. Verta ja kallon kappaleita ja hampaita joka puolella… kamala siivo.”
     ”Miksi et soittanut ambulanssia… tai poliisille?”
     ”Hyvä on, meillä oli riita. En tarkoittanut lyödä niin kovaa, mutta hän jäkätti ja jäkätti, ja kuului vain rusahdus, kun hän kaatui lattialle. Hänen päänsä osui kiviseen portaikkoon, hän kuoli heti. Menin paniikkiin ja piilotin ruumiin. Tiedäthän, kuinka koskaan en käy kellarissa?”
     ”En tiennyt, että sinulla edes on kellaria.”
     ”Piilotin ruumiin sinne, lattialautojen alle. Vähän aikaa meni hyvin, mutta sitten hän alkoi haista. Lähdin siksi aikaa oikein pitkälle matkalle…”
     ”Muistan sen. Luulin sinun saaneen kuulla kuolevasi pian, kun lähdit matkaan niin äkisti ja niin moneen maahan.”
     ”Se oli hyvin virkistävää. Mutta kun palasin, talo oli täynnä kärpäsiä. Niiden tappamisessa kesti aikaa. Tosin hyönteismyrkky peitti mädäntyvän lihan hajun hyvin alleen.”
     ”Miksi kerrot tämän kaiken minulle?”
     ”Hänellä ei ollut sukulaisia, joten kun hän kuoli, sain tämän talon itselleni ja olen elänyt täällä jo vuoden. Nyt olen kuitenkin päättänyt myydä tämän kaiken, mutta sitä ennen minun pitäisi päästä eroon lattialautojen alla olevista luurangoista.”
     ”Haluat siis, että autan sinua tuhoamaan ruumiin?”
     ”Niin. En keksinyt ketään muutakaan. Tarvitsen apuasi.”
     ”Tietysti voisimme polttaa sen. Jossain syrjäisessä paikassa. Kuten merenrannalla tässä lähellä.”
     ”Voi kiitos! Tiesin, että voin luottaa sinuun.”

Tämä keskustelu soi päässäni katkeamattomana levynä, kun seisoin siinä hänen vierellään keittiön ovella. Kuten tuo koko talokin, keittiö oli suuri ja linnamainen. Yhdellä seinällä vallitsi puilla lämmitettävä liesi, toisella mahtava barokkihylly täynnä posliiniastioita. Rapatut seinät olivat noen tahrimat ja lähes yhtä harmaat kuin kivilattiakin. Koko tätä ankeaa näkyä valaisi muutamat tuhruiset kaasulamput, jotka loivat enemmän varjoja kuin valoa.
     Hiljaisena hän käveli huoneeseen ja potkaisi punaisen maton pois tieltä paljastaen raskaan, puisen luukun lattiassa. Hän tarttui renkaaseen ja kiskoi. Menin hänen avukseen. Vihdoinkin raskaasti huokaisten hieman ruosteessa olevat saranat taipuivat ja luukku aukeni. Hän sytytti kynttilän yhden kaasulampun liekistä ja sitten laskeuduimme jyrkät portaat alas kellarin hämärään.
     ”Tässä se on, suurin piirtein tässä”, hän sanoi pyyhkiessään jalallaan tomua lattialta. ”Lautojen pitäisi irrota helposti… annahan sitä sorkkarautaa.”
     Pitelin vaiti hänen minulle ojentamaa kynttilää valaisten tuota lohdutonta näkyä. Ilman täytti pöly ja naulojen narina hänen vääntäessä lankkuja irti. Tämän kaiken suunnitelmallisuus, kylmyys oikein huimasi minua. Kuinka tarkkaan jokainen noista nauloista oli lyöty, kuinka yksikään niistä ei ollut vääntynyt, kertoivat kurista ja järjestelmällisyydestä, ei säikähtäneen epätoivoisesta yrityksestä peitellä tekojaan. Hänen kätensä eivät olleet vapisseet, ne eivät vapisseet nytkään. Hänen kasvonsa olivat kovat ja päättäväiset.
     ”Laita se kynttilä tuonne hyllylle ja tule auttamaan minua. En jaksa nostaa tätä yksin”, hän sanoi minulle.
     Lankkujen alta paljastunut kolo oli pimeä ja se haisi ellottavalta. Vain hämärästi näin sen pohjalla jonkin harmaan möhkäleen. Emmin hetken ennen kuin tartuin siihen ja sitten nostimme sen ylös. Kuiva, viileä ilma oli lähes kuin muumioinut ruumiin. Iho oli kuivunutta ja ruskeanharmaata, ja päänahassa pystyi yhä näkemään muutamia valkoisia hiushaivenia. Jopa vainajan vaatteet olivat säilyneet lähes muuttumattomina.
     Ystäväni huudahti ruumiin nähdessään ja kääntyi poispäin. Häneltä vaati selvästikin suurta mielenlujuutta, ettei hän olisi lähtenyt pakoon siitä paikasta.
     ”Tunge se siihen säkkiin, niin viedään se pois”, hän sanoi painaen käden suulleen.
     Minua ruumis ei haitannut aivan yhtä paljoa. Kaikkein kamalimmat olivat kasvot; nuo kuivuneet tyhjinä eteensä tuijottavat silmät, vinoon vääntynyt nenä ja repaleisten huulien läpi pilkottavat hampaat, mutta muuten ruumis ei ollut lainkaan niin vaikuttava tai pelottava kokemus kuin olin odottanut. Se ei oikeastaan edes haissut enää miltään, vain vähän pölyiseltä ja kuivalta ja, no, ruumiilta. Hieman kuin mädältä perunalta, joka sitten oli kuivunut.
     Kun kiskoin säkkiä ruumiin ympärille, sain tilaisuuden tutkia sen vammoja paremmin. Kallo, tarkemmin sanottuna takaraivo, oli pahasti murskaantunut, kuten ystäväni kuvaukseen hyvin sopikin. Kuitenkin, huomasin jotain muutakin. Otsassa näkyi pieni reikä, aivan kuin luodin aiheuttama, ja samoin kädessä. Näytti siltä kuin tämä mies olisi ammuttu ja että hän vielä kaiken lisäksi olisi yrittänyt suojautua siltä kädellään – luonnollinen reaktio tietysti, mutta turha. En puhunut näistä huomioistani mitään ääneen.
     Kohta solmin säkin suun kiinni ja sitten lähdimme kantamaan ruumista pois. Portaat olivat vaikeat. Vaikka tuon pienen papparaisen raato näytti hyvin kuivettuneelta, se tuntui painavan tonnin. Vasta pitkällisen aherruksen jälkeen saimme kiskottua ruumiin ylös luukusta keittiön lattialle. Jouduimme kulkemaan lähes koko talon läpi; läpi hämärän ruokasalin, laajan tanssisalin, oleskeluhuoneen ja lopulta eteishallin. Valot olivat himmeät ja ulkona pimeä. Kuvamme hyppi jokaisella mustalla ikkunalla ja kiillotetulla peilillä. Käänsin katseeni pois joka kerta. Kasvoni ovat laihat ja kolkot – julman näköiset, kuten vaimoni on minulle sanonut – ja varsinkin tuona iltana en pitänyt siitä lainkaan.
     Kun istuimme autossa ruumis tungettuna takapenkille, ajatukseni vaelsivat tähän seikkaan. Sellainen minä olin: julman näköinen ystävä, murhaajan näköinen ystävä, jonka puoleen ensimmäiseksi käännyttiin, jos tarvittiin apua ruumiin tuhoamisessa. Olin ystävä, joka ei hätkähtänyt kuullessaan taposta tai murhasta. Säpsähtäen muistin, kuinka sujuvasti ystäväni oli siirtynyt valheesta toiseen. Hän oli vaarallinen, vasta nyt ymmärsin kuinka vaarallinen hän voikaan olla. Kuinka helposti hän osasi valehdella ja kuinka helposti hän oli elänyt talossa, jonka kellarin lattialautojen alla oli lahonnut hänen tappamansa miehen ruumis. Se kylmyys, se määrätietoisuus, se kirurginen tarkkuus.
     Käänsin auton kohta merenrannalle vievälle pienelle tielle, joka lähestulkoon oli jo hävinnyt taistelun heinikkoa vastaan. Kun sammutin moottorin, vain laineiden loppumaton kohina ympäröi meidät. Se oli syrjäinen paikka; lyhyttä hiekkarannan pätkää ympäröi joka puolelta rosoiset kalliot. Meri oli täynnä karikkoja tehden veneilyn mahdottomaksi.
     Lähdimme keräämään ajopuita tulta varten kumpikin omalle taholle. Katselin tähtikirkasta taivasta ja mustaa, kylmää merta. Kuinka vihamieliseltä jopa tuo paikka vaikutti; koko ilta oli vihamielinen kuin loppumatonta painajaista. Syli täynnä polttopuuta lähdin kulkemaan takaisin. Ystäväni oli jo siellä korkea risukasa vierellään. Hän istui ruumiin päällä ja tuijotteli merta. Oli hämärää, joten hänen kasvojaan oli vaikea nähdä, mutta hänen eleensä, ruumiin kieli, vaikutti rauhaisalta.
     ”Mitä jos sanoisin, ettei se ollutkaan onnettomuus?” hän puhui, kun pysähdyin hänen viereensä.
     ”Mitäs sitten?” vastasin olkiani kohauttaen. ”Kuollut hän kuitenkin on, tapahtui se sitten miten tahansa.”
     ”Entä jos kertoisin, että se oli harkittu teko? Entä jos otinkin aseen kaapista tarkoituksella, entä jos astelin hänen luokseen vain yksi asia mielessäni, entä jos sormeni liukui liipaisimella tahallaan niin pitkälle, liian pitkälle, ja ase oli ladattu, se harvoin oli, mutta nyt se oli, sillä minä olin laittanut siihen luodin, yhden ainoan luodin.” Hän käänsi katseensa vihdoinkin merestä minuun. Ehkä kuvittelin, mutta olin näkevinäni pienen, mielettömän kiillon hänen silmissään. ”Pysyisitkö vaiti… vai kertoisitko poliisille?”
     ”Olen tullut jo näin pitkälle. Olen rikostoverisi. Olen auttanut sinua ruumiin tuhoamisessa ja niin olen aivan yhtä syyllinen kuin sinäkin. En kerro kenellekään.”
     ”Hyvä…” hän sanoi hiljaa ja kurkotti puristamaan kättäni. ”Olet hyvä ystävä. Voisitko mennä hakemaan nyt tulitikut. Ne jäivät autolle.”
     Käänsin selkäni hänelle ja lähdin kulkemaan autoa kohden. Pääsin tasan viisi askelta, kun kuulin pienen metallisen kilahduksen. Käännyin ja… Näin vain valonvälähdyksen. Pamaus löi lähes korvat lukkoon, se tuntui iskevän ilman keuhkoistani. Vaivuin maahan polvilleni. Vain pieni pistos. Kuin joku olisi iskenyt neulalla minua mahaan. Mutta kun katsoin alas, näin valkoisen paitani kylpevän verestä.
     ”Miksi?” kähisin hiljaa.
     Hän kohotti asetta, osoitti sillä suoraan päähäni. Suljin silmäni. Pimeyden läpi kuulin hänen äänensä: ”Sinä olet hyvä ystävä, mutta minä, katsos– minä en… oikeastaan ole.”
     Ja sitten hän painoi liipaisinta.

4 kommenttia:

  1. Uii, nätti novelli :) Kävi juuri mukavasti pelottavaksi loppua kohden. Ja lopetuskin oli kiinnostava.
    Ainoa kohta mikä jäi hieman häiritsemään:
    "Lankkujen alta paljastunut kolo oli pimeä ja se haisi ellottavalta."
    Ellottavalta = etovalta?
    Mutta muuten omalla tavallaan kaunis. Pidin tästä kyllä ihan hirveästi (:

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hassu adjektiivi tuo nätti. :3 Mmmh, 'ellottava' on mielestäni sana... Niin kuin tarkoittaen 'vatsaa kääntävä'. Mutta ehkä olen keksinyt koko sanan päästäni? En tiedä.

      Kiitos kommentista!

      Poista
  2. Dialogista pidin paljon, tapahtumienkin kuvailu oli mukavaa. Liittymäkohta vain tuntui hutaistulta, olisin mieluummin lukenut joko pelkästään dialogia tai pelkästään tuota "tavallisempaa" kerrontaa, vaikka toisen karsiminen olisikin vienyt puolet hyvästä pois...

    Ystävä on herttainen tapaus. Erittäin, erittäin herkullinen hahmo. ;) Ja loppukin on hieno... Millainen tämä alun perin oli?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, alku ja loppuosa tästä novellista sopivat huonosti yhteen. Se juuri tekee tästä kokeilun; ei siis välttämättä täysin toimiva.

      Mmh, en edes muista millainen se aiempi lopetus oli! Tylsä se oli, sen verran muistan. Se viimeinen repliikki ei vain ollut tarpeeksi napakka, tarpeeksi hyytävä. Kun luin tätä joskus kauan sitten uudelleen, vain keksin lonkalta tuon uuden loppulainin ja se istui niin hyvin hahmon suuhun... että muokkasin sen juuri niin.

      Kiitos sinullekin ihanasta kommentista! :)

      Poista