Kultakuoriainen
Kyseessä on siis jälleen faabeli, joten älkää
välittäkö, miksi ilmiselvä lantakuoriainen etsii mettä ruoakseen (eikä siis
lantaa niin kuin normaalisti), tai miksi lantakuoriaista kutsutaan sirosti ”kultakuoriaiseksi”
(mikä on aivan keksitty nimi). Ehkä ”sontiainen” ei kuulostanut sopivan
runolliselta. Joka tapauksessa…
Tämä on itse asiassa viimeinen faabeli, jonka
olen kirjoittanut. Opetukseltaan ja teemaltaan tämä muistuttaa kovasti Varpusta; Simonin ja Garfunkelin
vaikutuksen voi siis huomata vahvasti. Loppu on selvästikin kiireessä tehty ja
siitä huomaa väsymisen. Jos tästä joskus tekisi uuden version, lopetus pitäisi
kirjoittaa kokonaan uudestaan. Samalla kultakuoriaisen voisi muuttaa
kimalaiskuoriaiseksi, joka on todellakin nimensä mukaisesti kovakuoriainen,
joka näyttää erehdyttävästi kimalaiselta. Ainoa ongelma on vain kuoriaisen
pitkä nimi…
Kultakuoriainen
Kultakuoriainen
kiiltävä,
smaragdin
hohtoinen
lensi
kukkakedon yllä
ruokaa
etsien.
”Voih”,
se huokaisi,
”ruokaa
tarvitsen.
Mettä
mahani täytteeksi,
nektaria
kukkasten.”
Kauempana
näki ryhmän
kissankelloja
hentoja;
niiltä
läksi kysymään
saisiko
mettänsä juoda.
”Voi,
noin iso kuoriainen”,
kellot
helskyivät,
”taittaisit
vain vartemme,
meidät
painollasi tappaisit!”
Niin
jatkoi matkaansa
kuoriainen,
surullisena.
Lenteli
se aikansa,
kunnes
näki puskan lupiineja.
Mutta
kun jo niitä lähestyi,
kukat
huusivat:
”Jatka
vain matkaasi, hyi!
Ei
me rumia ruokita.”
Jo
väsynyt hyönteinen
näki
päivänkakkaran;
tältä
pyysi: ”Kukkanen!
Auta,
teen kuolemaa.
Ruokaa
tarvitsen; vain vähäsen
ottaisin
mettäsi.
Auta
siis, kaunoinen,
etten
nälkään kuolisi.”
Mutta
päivänkakkara ainoastaan
pelästyi
pörinää kuoriaisen.
”Mene
pois!” se huusi vaan,
”älä
laskeudu päälleni.”
Lopulta
sortui maahan,
kultakuoriainen
smaragdin hohtava.
Ei
jaksanut enää lennellä
tai
ruokaa etsiä, nääntyvä.
Niin
loisto sammui, hohto himmeni,
kuoli
raukka, jonka maailma hylkäsi.
Kukat
korskeat sanoivat: ”Mikä sääli.”
Maailma
kääntyi ympäri.
Kommentit
Lähetä kommentti