23.7.2014

Isoisä



 
Tämänkin novellin olen kirjoittanut lukioaikoina; siis silloin kun vasta aloin harjoittaa tosissani kirjoittamista. Tarkkaa ajankohtaa on vaikea määritellä… Luulisin, että kyseessä ei ole ihan ensimmäisiä tekstejäni (koska vihko, josta alkuperäinen löytyy, ei ole kaikkein vanhin vihkoni), joten novelli ajoittuu luultavammin jonnekin vuosien 2006–2007 suunnalle.

Novellin ideasta en tiedä mitään. Pääajatuksena oli kai kirjoittaa hauska pieni novelli naisesta, jota hävettää paljon enemmän isoisänsä näennäisen hölmö käyttäytyminen, kuin mitä se hänen isoisäänsä hävettää. Yrityksenä tässä oli kai osoittaa, miten helposti meillä on tapana leimata hulluiksi ne ihmiset, jotka eivät käyttäydy kaikkien yhteiskunnan normien tai tapojen mukaan. Näihin samoihin aikoihin kirjoitin parikin novellia – lyhyempää ja pidempää – tästä samasta aiheesta. Ihmisistä, jotka eivät elä kirjoittamattomien sääntöjen mukaan.

Vaikka tämä novelli onkin auttamattoman vanhentunut ja hupsu, niin sen sanoma on oikeastaan hyvin kaunis. Eiköhän itse kullekin tekisi joskus hyvää katsoa maailmaa hieman eri kulmasta; vaikka sitten oman kotitalon katolta. Ja olla välittämättä hittojakaan naapureiden kummastuneista katseista.


Kuvan ottanut: Oskari

Isoisä

”Voi kauhistus, voi kauhistus… isoisä, tule jo alas sieltä!”
     Näin hän huusi ja tihrusteli ylös katolle. Siellä, sen voi nähdä juuri ja juuri, oli vanhan miehen hahmo tummana siluettina auringon loistoa vasten. Tuo nuori nainen ei tiennyt, eikä totta puhuen edes välittänyt hittojakaan, miten vanha, aina selän kolotuksesta valittanut mies oli päässyt noin korkealle. Mutta joka tapauksessa siellä hän nyt oli ja jotenkin hänet oli saatava alas sieltä.
     ”Pääsetkö itse kiipeämään alas?” nainen huusi kysymyksensä ylös isoisälle, kasvot punertaen häpeästä. Tämä tilanne ei miellyttänyt häntä tippaakaan, voi hyvä Luoja, naapurit tulivat jo ulos taloistaan ihmettelemään mekkalaa. Jopa jotkut ohikulkijat tiellä pysähtyivät nauramaan ja osoittelemaan ukkoa sormellaan.
     ”Mitä te nauratte?” nainen kivahti kuin häntä olisi loukattu. ”Mitä hittoa te oikein nauratte?! Onko tämä muka hauskaa teistä?”
     Tämä kirousten tulva ei karkottanut uteliaita. Päinvastoin, heitä saapui paikalle yhä enemmän.
     ”Hittoako nauratte?! Isoisä on, jos saan muistuttaa, jo hyvin vanha. Kärsii dementiasta. Hauras ukko. Tässä ei ole mitään hauskaa, tämä on kuolemanvakavaa.”
     Kun jo, kuten naisesta vaikutti, koko kaupunki oli saapunut tutkimaan outoa näkyä, nainen päätti lopettaa turhat karkotusyrityksensä ja sen sijaan kokeilla houkutella isoisä alas.
     ”Isoisä, pääsetkö tikkaille?” hän huusi. ”Voitko liikkua? Oletko kunnossa? Pelottaako sinua?”
     Sitten hän hiljeni kuuntelemaan vastausta ja, hämmästyttävää kylläkin, sankka yleisö hiljeni myös. Kesäisessä iltapäivässä ei kuulunut muuta kuin tuulen humina ja kaukainen naakkojen raakunta. Sitten kuului isoisän ääni, hentona, tuulen vapaasti riepoteltavana ja raadeltavana: ”Täältä näkyy kirkko.”
     koskaan ei ole niin hiljainen ääni aiheuttanut niin suurta naurunpurskahdusta. Ainoastaan naista ei naurattanut. Hän vain puuskahti tuohtuneena ja asetti kätensä lanteilleen.
     ”Tietysti sieltä näkee kirkon, täältäkin näkee kirkon! Sehän on tuossa noin”, nainen huusi. Kirkko oli aivan talon vieressä, vain kadun toisella puolella. ”Etkö haluaisi”, nainen jatkoi, sopivan aasinsillan äkättyään, ”etkö haluaisi katsella kirkkoa täältä? Maankamaralta, missä on turvallista!”
     Vastaus tuli heti, mutta äänestä ei saanut selvää. Jotakin hyvin pitkään isoisä kuitenkin selitti. Nainen puuskahti taas ja löi kätensä ilmaan antautumisen merkiksi.
     ”Hyvä on, nyt riitti. Soitan palokunnan.”
     Tämän sanottuaan nainen juoksi sisälle taloon. Sankka kansanjoukko jäi ulos miettimään, miten papan saisi alas katolta. Jotkut miettivät, että pitäisi hakea lakanoita tai trampoliini tai suuri kasa patjoja, joille vanhus voisi hypätä turvallisesti. Pari nuorukaista ajatteli kiivetä ylös puhumaan isoisälle, mutta kun toinen heistä oli päässyt tikkaita ylös vasta puoleenväliin, isoisä meni ja tyrkkäsi tikkaat nurin. Tämän jälkeen kukaan ei halunnut enää kokeilla tuota temppua. Varsinkin kun kyseinen nuori mies oli laskeutunut erittäin pehmeästi suoraan nokkospuskaan.
     Ja kun hyviä neuvoja ei enää pälkähtänyt kenenkään päähän, ihmiset alkoivat miettiä mahdollisia syitä, miksi vanha ukko oli kiivennyt katonharjalle. ”Ehkä hän yrittää tappaa itsensä”, eräs järkyttynyt vanhapiika henkäisi. Toteamusta mietittiin vaadittavalla hartaudella, mutta lopulta hylättiin. Talo tietysti oli kasikerroksinen, mutta edes dementikko ei voinut kuvitellakaan tappavansa itsenänsä hyppäämällä sieltä alas. Eihän siinä muuta kuin teloisi jalkansa. Sitä paitsi, kuten eräs nuori poika sanoi, kaihan pappa olisi jo hypännyt, jos hypätä aikoi.
     Lopulta muita vaihtoehtoja kaikilta kanteilta tarkasteltuaan väkijoukko päätyi kahteen teoriaan, jotka kumpikin nauttivat yhtä suurta suosiota. Yksi: vanhus oli joko mennyt katolle hakemaan jotain, palloa rännistä tai muuta vastaavaa, mutta katolle päästyään ei liian peloissaan päässyt alas, tai – teoria numero kaksi – hän oli mennyt sinne yksinkertaisesti huvin vuoksi. Loppujen lopuksi vanhus oli jo hyvin vanha ja, kaikkihan sen tiesivät, hieman tärähtänyt. Sitä paitsi, oliko kukaan tässä kaupungissa koskaan nähnyt yhden tapahtuman keräävän näin paljon yleisöä? Ehkä pappa piti siitä, että sai olla huomion keskipisteessä. Jotkut olivat valmiita jopa vannomaan kuulleensa vanhuksen laulavan istuessaan tuolla yläilmoissa.
     ”Noin”, nainen sanoi kohta palattuaan talosta, ”soitin palokunnan.”
     ”Kertoivatko he milloin saapuisivat?” eräs mies kysyi.
     ”Noin kymmenen minuutin päästä.”
     Ja noin kymmenen minuutin päästä palokunta todella tuli. He nostivat tikkaat ylös ja kiipesivät katolle isoisän luo. Ihmiset alhaalla pidättivät henkeään yhtenä suurena massana. ”Ehkä se on kuollut jo”, joku sanoi hiljaa. Muutkin mutisivat jotain tämän tapaisia asioita. Odottelu oli lähes sietämätöntä, varsinkin kun katolle ei voinut nähdä lainkaan. ”Mitä siellä tapahtuu?” joku murahti, ”kestääkö tässä vielä kauan?”
     Lopulta palomiehet palasivat, mutta ilman isoisää.
     ”Mitä nyt?” nainen kivahti heti silmät tuohtumuksesta pyöreinä, ”miksi ette tuoneet häntä alas?”
     ”Hän ei halunnut”, yksi palomiehistä sanoi. ”Hän sanoi, että haluaa olla vain hetken yksin, ajatella ja nauttia maisemasta. Hän tulee kyllä alas, sitten kun on valmis.”

4 kommenttia: