Isoisä
Tämänkin
novellin olen kirjoittanut lukioaikoina; siis silloin kun vasta aloin
harjoittaa tosissani kirjoittamista. Tarkkaa ajankohtaa on vaikea määritellä…
Luulisin, että kyseessä ei ole ihan ensimmäisiä tekstejäni (koska vihko, josta
alkuperäinen löytyy, ei ole kaikkein vanhin vihkoni), joten novelli ajoittuu
luultavammin jonnekin vuosien 2006–2007 suunnalle.
Novellin
ideasta en tiedä mitään. Pääajatuksena oli kai kirjoittaa hauska pieni novelli
naisesta, jota hävettää paljon enemmän isoisänsä näennäisen hölmö
käyttäytyminen, kuin mitä se hänen isoisäänsä hävettää. Yrityksenä tässä oli
kai osoittaa, miten helposti meillä on tapana leimata hulluiksi ne ihmiset,
jotka eivät käyttäydy kaikkien yhteiskunnan normien tai tapojen mukaan. Näihin
samoihin aikoihin kirjoitin parikin novellia – lyhyempää ja pidempää – tästä
samasta aiheesta. Ihmisistä, jotka eivät elä kirjoittamattomien sääntöjen
mukaan.
Vaikka tämä
novelli onkin auttamattoman vanhentunut ja hupsu, niin sen sanoma on oikeastaan
hyvin kaunis. Eiköhän itse kullekin tekisi joskus hyvää katsoa maailmaa hieman
eri kulmasta; vaikka sitten oman kotitalon katolta. Ja olla välittämättä
hittojakaan naapureiden kummastuneista katseista.
Kuvan ottanut: Oskari |
Isoisä
”Voi kauhistus, voi
kauhistus… isoisä, tule jo alas sieltä!”
Näin
hän huusi ja tihrusteli ylös katolle. Siellä, sen voi nähdä juuri ja juuri, oli
vanhan miehen hahmo tummana siluettina auringon loistoa vasten. Tuo nuori
nainen ei tiennyt, eikä totta puhuen edes välittänyt hittojakaan, miten vanha,
aina selän kolotuksesta valittanut mies oli päässyt noin korkealle. Mutta joka
tapauksessa siellä hän nyt oli ja jotenkin hänet oli saatava alas sieltä.
”Pääsetkö
itse kiipeämään alas?” nainen huusi kysymyksensä ylös isoisälle, kasvot
punertaen häpeästä. Tämä tilanne ei miellyttänyt häntä tippaakaan, voi hyvä
Luoja, naapurit tulivat jo ulos taloistaan ihmettelemään mekkalaa. Jopa jotkut
ohikulkijat tiellä pysähtyivät nauramaan ja osoittelemaan ukkoa sormellaan.
”Mitä
te nauratte?” nainen kivahti kuin häntä olisi loukattu. ”Mitä hittoa te oikein
nauratte?! Onko tämä muka hauskaa teistä?”
Tämä
kirousten tulva ei karkottanut uteliaita. Päinvastoin, heitä saapui paikalle
yhä enemmän.
”Hittoako
nauratte?! Isoisä on, jos saan muistuttaa, jo hyvin vanha. Kärsii dementiasta.
Hauras ukko. Tässä ei ole mitään hauskaa, tämä on kuolemanvakavaa.”
Kun
jo, kuten naisesta vaikutti, koko kaupunki oli saapunut tutkimaan outoa näkyä,
nainen päätti lopettaa turhat karkotusyrityksensä ja sen sijaan kokeilla
houkutella isoisä alas.
”Isoisä,
pääsetkö tikkaille?” hän huusi. ”Voitko liikkua? Oletko kunnossa? Pelottaako
sinua?”
Sitten
hän hiljeni kuuntelemaan vastausta ja, hämmästyttävää kylläkin, sankka yleisö
hiljeni myös. Kesäisessä iltapäivässä ei kuulunut muuta kuin tuulen humina ja
kaukainen naakkojen raakunta. Sitten kuului isoisän ääni, hentona, tuulen
vapaasti riepoteltavana ja raadeltavana: ”Täältä näkyy kirkko.”
koskaan
ei ole niin hiljainen ääni aiheuttanut niin suurta naurunpurskahdusta.
Ainoastaan naista ei naurattanut. Hän vain puuskahti tuohtuneena ja asetti
kätensä lanteilleen.
”Tietysti
sieltä näkee kirkon, täältäkin näkee kirkon! Sehän on tuossa noin”, nainen
huusi. Kirkko oli aivan talon vieressä, vain kadun toisella puolella. ”Etkö
haluaisi”, nainen jatkoi, sopivan aasinsillan äkättyään, ”etkö haluaisi
katsella kirkkoa täältä? Maankamaralta, missä on turvallista!”
Vastaus
tuli heti, mutta äänestä ei saanut selvää. Jotakin hyvin pitkään isoisä
kuitenkin selitti. Nainen puuskahti taas ja löi kätensä ilmaan antautumisen
merkiksi.
”Hyvä
on, nyt riitti. Soitan palokunnan.”
Tämän
sanottuaan nainen juoksi sisälle taloon. Sankka kansanjoukko jäi ulos
miettimään, miten papan saisi alas katolta. Jotkut miettivät, että pitäisi
hakea lakanoita tai trampoliini tai suuri kasa patjoja, joille vanhus voisi
hypätä turvallisesti. Pari nuorukaista ajatteli kiivetä ylös puhumaan
isoisälle, mutta kun toinen heistä oli päässyt tikkaita ylös vasta
puoleenväliin, isoisä meni ja tyrkkäsi tikkaat nurin. Tämän jälkeen kukaan ei
halunnut enää kokeilla tuota temppua. Varsinkin kun kyseinen nuori mies oli
laskeutunut erittäin pehmeästi suoraan nokkospuskaan.
Ja
kun hyviä neuvoja ei enää pälkähtänyt kenenkään päähän, ihmiset alkoivat
miettiä mahdollisia syitä, miksi vanha ukko oli kiivennyt katonharjalle. ”Ehkä
hän yrittää tappaa itsensä”, eräs järkyttynyt vanhapiika henkäisi. Toteamusta
mietittiin vaadittavalla hartaudella, mutta lopulta hylättiin. Talo tietysti
oli kasikerroksinen, mutta edes dementikko ei voinut kuvitellakaan tappavansa
itsenänsä hyppäämällä sieltä alas. Eihän siinä muuta kuin teloisi jalkansa.
Sitä paitsi, kuten eräs nuori poika sanoi, kaihan pappa olisi jo hypännyt, jos
hypätä aikoi.
Lopulta
muita vaihtoehtoja kaikilta kanteilta tarkasteltuaan väkijoukko päätyi kahteen
teoriaan, jotka kumpikin nauttivat yhtä suurta suosiota. Yksi: vanhus oli joko
mennyt katolle hakemaan jotain, palloa rännistä tai muuta vastaavaa, mutta
katolle päästyään ei liian peloissaan päässyt alas, tai – teoria numero kaksi –
hän oli mennyt sinne yksinkertaisesti huvin vuoksi. Loppujen lopuksi vanhus oli
jo hyvin vanha ja, kaikkihan sen tiesivät, hieman tärähtänyt. Sitä paitsi,
oliko kukaan tässä kaupungissa koskaan nähnyt yhden tapahtuman keräävän näin
paljon yleisöä? Ehkä pappa piti siitä, että sai olla huomion keskipisteessä.
Jotkut olivat valmiita jopa vannomaan kuulleensa vanhuksen laulavan istuessaan
tuolla yläilmoissa.
”Noin”,
nainen sanoi kohta palattuaan talosta, ”soitin palokunnan.”
”Kertoivatko
he milloin saapuisivat?” eräs mies kysyi.
”Noin
kymmenen minuutin päästä.”
Ja
noin kymmenen minuutin päästä palokunta todella tuli. He nostivat tikkaat ylös
ja kiipesivät katolle isoisän luo. Ihmiset alhaalla pidättivät henkeään yhtenä
suurena massana. ”Ehkä se on kuollut jo”, joku sanoi hiljaa. Muutkin mutisivat
jotain tämän tapaisia asioita. Odottelu oli lähes sietämätöntä, varsinkin kun
katolle ei voinut nähdä lainkaan. ”Mitä siellä tapahtuu?” joku murahti,
”kestääkö tässä vielä kauan?”
Lopulta
palomiehet palasivat, mutta ilman isoisää.
”Mitä
nyt?” nainen kivahti heti silmät tuohtumuksesta pyöreinä, ”miksi ette tuoneet
häntä alas?”
”Hän
ei halunnut”, yksi palomiehistä sanoi. ”Hän sanoi, että haluaa olla vain hetken
yksin, ajatella ja nauttia maisemasta. Hän tulee kyllä alas, sitten kun on
valmis.”
Hellyttävä. Ihana novelli.
VastaaPoistaKiitos. :3
PoistaHuvittava. :D
VastaaPoista:D Kiitos.
Poista