30.7.2014

Ahtaat talvet



Olisi kivaa, jos minulla olisi tarkat tiedot siitä, milloin mikäkin novelli on kirjoitettu. Paljon kertoo jo se, että tämän novellin Word-tiedosto on luotu 2007. Kuten useimmat novelleistani, myös tämä on (luultavasti) alun alkaen kirjoitettu käsin paperille tai johonkin vihkoon, joten tämä on luultavasti sitäkin vanhempi. Kirjoituksen laadustakin huomaa, että tämän täytyy olla yksi alkuaikojen kirjoituksiani.

Muistan saaneeni idean tähän novelliin lukiossa välitunnilla tai hyppytunnilla, kun kuuntelin nappikuulokkeilla miniradiostani mitä sieltä nyt sattuikaan tulemaan ja kanavia selaillessani korviini osui tiedotus jäänmurtajista. Katsoin ulos ikkunasta – oli hirvittävän kirkas ja kaunis, aurinkoinen talvipäivä – ja yritin ymmärtää, että jossakin tuolla kaukana joku ihan totta ohjastaa tälläkin hetkellä jäänmurtajaa Itämerellä. Ja siitä se sitten idea lähti.

Kirjoituksena tämä ei todellakaan ole sieltä parhaimmasta päästä. Vaikka tätä on tullutkin hieman muokkailtuja ja viilailtua myöhemmin, niin sen silti huomaa, että tämä on vain vanha harjoitelma. Mutta ehkä tämä on juuri siksi niin kiinnostava lukea, koska sitä voi verrata myöhempiin teksteihini ja (toivon mukaan) huomata miten olen kehittynyt.


Ahtaat talvet

Hän oli jäänmurtajan kapteeni, minä kansakoulun opettaja. Siksi näimme toisiamme vain kesäisin; talvet hän asui laivallaan. Talvet minä kuljin töistä kotiin rantatietä ja tuijotin jäätynyttä merta, kuuntelin radiosta, missä hän aina milloinkin oli: ”Kuulutus merenkulkijoille. Pohjanmerellä merenkulkijoita avustaa jäänmurtaja Sisu…” Niin päiväni valuivat eteenpäin.
     Talvet olivat ahtaat, mutta kesäisin sain nähdä hänet.
     Joka kevät kun hän saapui kotiin, se oli kuin olisimme tavanneet ensimmäistä kertaa. Hän astui kynnykselle, heitti kassinsa maahan ja sanoi koruttomasti: ”Minä tulin nyt.” Sillä hetkellä vedin kiihkeästi henkeä ja jätin työni, olin sitten kutomassa tai kuorimassa perunoita, ja juoksin hänen syliinsä. Ja hän puristi minut rintaansa vasten ja suuteli otsaani. Se oli kuin uusi alku joka kevät.
     Alussa päivät olivat suloisia. Olimme kumpikin joutilaina kotona, saimme maata sängyssä sylikkäin pitkälle päivälle asti, saimme kävellä tämän vanhan kaupungin kaduilla raukeina päivinä, kun turisteja ei vielä ollut paljoa, tai sitten vain avata kaikki ovet ja ikkunat ja jäädä sisälle viileään. Pihalla kasvoi ruusuja ja tuomia ja syreenejä, niiden tuoksu jatkui pitkälle kesään, aina juhannukseen asti. Päivät olivat kirkkaita ja yöt sinihämäriä. Olin onnellinen ja silti…
     Hitaasti hän aina muuttui sulkeutuneemmaksi, hitusen enemmän joka päivä. Usein hän vain makasi sängyssä kyljellään, ja tuijotti ikkunasta aukeavaa maisemaa, kuinka meren hopeaiset aallot löivät kallioon. Lokit huusivat, ne huusivat kutsuen, ja niiden ääni vei rakkaani sielua pois luotani pala kerrallaan. Meri ei ole helppo rakastaja ja silti hän kaipasi sinne. Silti hän kaipasi sinne ja tuntui kuin kiveltä, kun yritin syleillä häntä.
     Kesä oli ihana, mutta silti hän ei suostunut näkemään sitä. Tämä talo oli hänelle kuin vankila ja minä jalkakahle. Halasin häntä ja itkin olkaa vasten, mutta hän vain makasi paikoillaan ja tuijotti merta. ”Tule, mennään yhdessä kävelylle”, sanoin. Hän ei vastannut. ”Nouse ylös. Yritä edes!” Hän oli kuin kuollut minulle. Jos hän nousi ylös, hän lähti kävelylle ilman minua, merenrannalle, tuijottamaan auringonlaskua. Joskus hän kahlasi veteen; viisi askelta ja sitten takaisin. Kymmenen, ja sitten takaisin. Pelkäsin sitä päivää, kun hän menisi sata ja yksi askelta, eikä enää palaisi.
     Mutta sitä päivää ei koskaan tullut. Kun kaipaus muuttui lähes ylitsevuotavaksi, tuli syksy ja tuli talvi. Hän pakkasi kassinsa ja lähti. Hyvästelimme muodollisesti, vaikka todellisuudessa tunsimme helpotusta sydämissämme. Kohta taas sain kävellä töistä kotiin, tyhjään ja kylmään taloon, tuijotellen matkalla jäätynyttä merta. Millainen maa tämä onkaan! Niin karu ja vihamielinen, että merikin jäätyy talvella. Kuinka sitä kovuutta voi kestää, jollei kasvata paksua nahkaa?
     Kun pimeys kävi päälleni, kaipasin häntä. Unohdin, kuinka paljon kesä tuotti hänelle tuskaa ja vain kaipasin. Kuuntelin radiosta: ”Suomenlahdella merenkävijöitä avustaa jäänmurtaja Sisu…” Ei ollut ruusuja, ei tuomia eikä syreenejä. Oli vain lumikinokset talon nurkilla ja tukahduttavan synkät yöt. Ei muuta pelastusta tai toivoa kuin unelmoida tuosta lyhyestä kesästä.
     Talvet ovat ahtaat, mutta kevät koittaa aina.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti