9.7.2014

Haudankaivaja




Tämä teksti ei ole ihan sieltä vanhimmasta päästä. Luulisin, että tämä novelli on kirjoitettu joskus vuonna 2008. Tämä on siis hieman tuoreempi kuin useimmat kauhunovelleistani.

Haudankaivaja on yksi hyvin poemaisia novellejani. Suosikkinovellini Poelta on aina ollut Tynnyrillinen Amontilladoa. Niinpä tässä novellissa näkyy sen vaikutus selkeästi; myös tässä novellissa päähenkilö on niin kevyesti kuvailtu, että hän on lähes kuin vain kertojaääni, samoin päähenkilön motiiveja hirmutyöhönsä ei selitetä, korostaen niiden kauheutta entisestään. Enempää en osaa inspiraation lähteistä tai kirjoittamisesta kertoa; luultavasti tarkoituksenani on ollut vain kirjoittaa poemainen kauhutarina.




Haudankaivaja

Tarkoitukseni ei ollut, että hän heräisi, mutta hän heräsi kuitenkin. Katsoin vain puoliksi kiinnostuneena arkkua, jonka sisuksista hänen äänensä kantautui tukahtuneena, ja jatkoin sitten kaivuu-urakkaani.
     ”Mitä tämä on? Missä olen?”
     ”Iltaa”, minä vastasin, ”tai pikemminkin kuuluisi kai sanoa ’hyvää yötä’. On jo niin myöhä.”
     ”Se… se kivi. Siinä oli minun nimeni.”
     Hänen aivonsa kertasivat vielä viimeisiä tapahtumia ennen tajuttomuutta. Vilkaisin nopeasti kuopan toisella laidalla näkyvää mustaa hautakiveä. Sen teettäminen ei ollut mitenkään halpaa, mutta olin päättänyt, että vain paras kelpasi ystävälleni.
     ”Mitä sinä oikein aiot tehdä?” hänen äänensä mumisi.
     Jatkoin kaivamista. Lapio rasahti upotessaan kauniin sileään, vaaleaan hiekkaan. Edes puiden juuria ei ollut vielä sattunut tielleni työtäni hidastamaan.
     ”Mitä tämä on? Päästä minut pois.”
     ”En voi tehdä sitä”, vastasin nyt.
     Kuulin, kuinka hän löi arkun kantta.
     ”Päästä minut pois! Minä vaadin sitä, minä–”
     Kopautin terävästi lapion varrella arkkua. ”Sinä ei vaadi mitään!” minä sanoin. ”Huuda niin paljon kuin lystäät, et pääse ulos.”
     Hän hiljeni äkisti. Pystyin lähes kuvittelemaan hänen sydämensä kiivaat iskut ja nopeat hengenvedot. Vihellellen jatkoin haudan kaivamista.
     ”Mitä… mitä sinä teet?” hän puhui, äänensävy tällä kertaa paljon ystävällisempänä ja rauhallisena. ”Tämä on vitsi tietysti, eikö totta?”
     ”Niin”, minä sanoin.
     ”Nauramme tälle vielä useasti.”
     ”Aivan.”
     ”Takan äärellä, hyvän aterian päätteeksi. Ethän todella haluaisi satuttaa minua? Olet ystäväni!”
     ”Oikeastaan olen aika huono ystävä”, sanoin ja katsoin kaivantoa. Tarpeeksi syvä jo. Heitin lapion syrjään ja kiipesin ylös.
     Hän oli alkanut itkeä. Kuulin ulinan puun ja sametin ja silkin lävitse. Potkaisin arkkua äkäisenä.
     ”Kohta tärähtää. Varo päätäsi”, sanoin ja sitten menin työntämään arkkua. Kun se liikahti, kuulin rääkäisyn.
     ”Olen pahoillani! Olen pahoillani kaikesta!! Vain päästä minut ulos, ole niin kiltti.”
     Jatkoin työntämistä ja hän huutamista. Kohta arkku osui reunalle, vaappui hetken, mutta lopulta laskeutui tömähtäen kuopan pohjalle. Kiersin haudan kertaalleen. Myyjä ei tosiaan ollut puhunut omiaan; arkku oli tukevaa tekoa eikä murtunut lainkaan.
     Hän huusi nyt koko ajan. Se ei ollut edes puhetta enää, vain kauhistunutta kiljuntaa. Aloin lapioida hiekkaa arkun päälle, aluksi nopeammin tuosta äänestä säikähtäneenä, sitten hitaammin äänen vaimetessa.
     ”Olen pahoillani!” kuulin vielä hänen itkunsekaisen ulinan, niin kovin hiljaisena nyt.
     ”Annan sinulle anteeksi”, sanoin.
     ”Auta minut pois täältä. Ilma on sakeaa.”
     En kuunnellut. Jatkoin lapioimista.
     ”Auta.”
     Hiekkakasa oli huvennut lähes olemattomiin. Kohta olisi valmista…
     ”Auta minua. Tunnen, kuinka arkku taipuilee maan painon alla.”
     Hänen äänensä oli särkynyt. Siinä ei ollut häivääkään ylimielisyydestä tai uhmasta. Se oli niin surkeaa anelua, etten osannut täysin sitä yhdistää tuntemaani mieheen. Haarniskoi sydämesi, mietin ja iskin taas lapion hiekkakasaan.
     ”Auta!” hän taas parin minuutin päästä rukoili. ”Tänne valuu hiekkaa – luojan tähden! Kansi pettää! Se pettää minä hetkenä tahansa. Tänne tulee hiekkaa yhä enemmän! Se painaa jalkojani. En pysty hengittämään. Auta. Auta! Autaaa…!!
     Hänen äänensä kohosi yhtäjaksoiseksi huudoksi, joka kaikui ällistyttävän kirkkaana maan alta, lähes metallisena, lasisena, kuin se olisi kaikunut suoraan helvetistä korviini. Säikähdin kauemmas, kun äkkiä tasaiseksi silottelemani hauta romahti alaspäin. Ääni lakkasi äkisti kuin veitsellä leikaten.
     Tuijotin hetken kiivaasti hengittäen romahtanutta hautaa, kunnes kuoleman karuus iski tajuntaani ja tästä pahuudesta pelästyneenä heitin lapion pois ja pakenin paikalta niin nopeasti kuin suinkin kykenin.

4 kommenttia:

  1. Ideana ja konseptina pidin tästä sen verran paljon, että luin tarinan loppuun asti. Yleisesti ottaen päätän aika nopeasti lyhyidenkin tekstien kanssa, että luenko sen vai jätänkö lojumaan.
    Oma mielipiteeni on se, että ensimmäisestä persoonasta kuvatut tarinat ovat hyvinkin tönkköjä, jos niitä ei osata kirjoittaa oikein. Se vaatii oikeaa taitoa, jotta sen saa tehtyä oikein.
    Toisekseen tekstin kielioppi ja estetiikka tökkiii välillä. Tämä ei ole enää tarinallinen ongelma, mutta sellainen, mikä tulee kehittymään vain ajan kanssa. En sen enempää siihen takerru, mutta se iski silmään tarpeeksi, jotta huomasin nuo sanajärjestysten ongelmat sekä pienet pilkkuvirheet.

    Positiivisena loppukevennyksenä: voisin lukea pidemmän version tarinasta: mistä kaikki alkoi, miten tähän päädyttiin.

    - V

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos pitkästä kommentista! :3

      Se näissä vanhoissa novelleissa tuppaa olemaan vikana, että teksti ei ole niin puhdasta ja hyvää kuin mitä se voisi olla. Vaikka näitä kuinka oikolukisi ja muokkaisi, niin aina sinne jää jotain. Harmi.

      Mutta kiitos, että jaksoit silti lukea loppuun ja kommentoida! :)

      Poista
  2. Tällaisena tarina jää aika stereotyyppiseksi kauhutarinaksi. Se ei tuo kauhukuvastoon mitään uutta. Jos tarinalle luotaisiin tuore konteksti (vaikka mielenkiintoinen selitys sille, mitä uhri on tehnyt), siitä saattaisi tulla jopa hyvä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritin luoda perinteisen kauhunovellin, joten se saattoi mennä liian pitkälle ja muuttua stereotyyppiseksi. :3 Noh, tämä ei ole parhaimmistoani, voin myöntää sen auliisti.

      Kiitos kuitenkin kommentista!

      Poista