Kirja-arvostelu: Erin Hunter, Tuli ja jää

Kuva: Risingshadow

Erin Hunter: Tuli ja jää


Art House 2009
Luettu e-kirjana

Tuli ja jää on Soturikissat-sarjan toinen osa. Edellinen osa, Villiin luontoon, oli yllättävän hyvä ja viehättävä kissamaisuudessaan. Jatko-osa on pitkälti sitä samaa hyvine ja huonoine puolineen.

Klaanikissojen metsään on saapumassa talvi, joka tuo mukanaan kylmyyttä ja tauteja. Tulisydän on saavuttanut soturin arvonimen klaanissa ja pääsee kouluttamaan uusia oppilaita, mutta elo klaanissa ei ole pelkkää juhlaa. Tulisydän joutuu riitoihin parhaan ystävänsä kanssa ja muutoinkin tuntee olonsa klaanissa aina välillä ulkopuoliseksi kotikisutaustansa takia. Haasteita Tulisydämen elämään tuo myös Tuuliklaanin etsiminen, rajaloukkaukset ja ilkeä Tiikerikynsi. Ei ole totisesti helppoa olla klaanikissa!

Tuli ja jää seuraa samoja hahmoja kuin edellinenkin. Tulisydän (ent. Ruska) on aika pitkälti se sama kissa kuin aiemminkin. Hahmossa ei ole kauheasti tapahtunut mitään muutosta tai kehitystä. Hän ei vieläkään kyseenalaista klaanin tapoja juurikaan, vaan nielee kaikki epäkohdat sellaisenaan. Lukiessa ärsytti jotenkin tavattomasti, kun kuvailtiin pikku kissanpentujen sairastamista, samaan aikaan kun Tulisydän varmasti hyvin tiesi koko ajan, miten lääkäri Kaksijalkalassa voisi pelastaa nämä!

Mutta toisaalta Tulisydämen hahmoon liittyy se, että hän haluaa olla henkeen ja vereen klaanikissa, ja jos hän alkaisi tekemään uusia, ennenkuulumattomia ehdotuksia, se ei varmasti auttaisi kovin konsertaviisessa yhteisössä. Silti. Vähän enemmän kapinahenkeä Tulisydämeen kaipaisin, vaikka sitten vain tämän päänsisälle, vaikkei hän uskaltaisikaan kaikkia ajatuksiaan ääneen sanoa.

Edellistä osaa lukiessa ihmettelin myös sitä, miten Tulisydän ei kaivannut lainkaan kotiinsa piha-aidan yli hypättyään. Tässä kirjassa koti-ikävää oli ja käypä Tulisydän pari kertaa katsomassakin vanhoja kotiseutujaan. Tämä kuulosti uskottavalta ja samaistuttavalta. Muut kissahahmot jäävät vain nimien vilinäksi. Heistä ei oikein saa minkäänlaista otetta. Tiikerikynsikin on vain ilkeä ilkeilyn vuoksi. Ainoa kissa, jolla on edes vähän luonnetta, on Keltahammas.

Ihan hyvä kirja tämäkin oli. Kuvailu on hienoa ja sopivan kissamaista, kuten edellisessäkin osassa. Toimintaa löytyy ja lukeminen sujuu sutjakkaasti. Hahmoihin ei kauheasti päästä syventymään, mutta ehkä pikkuhiljaa kirjasarjan edetessä tähänkin tulee muutos.

★★★☆☆

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirja-arvostelu: Emmi Itäranta, Teemestarin kirja

Kirjoittamisesta: Asetteluohjeita 1

Kirjoittamisesta (osa 3 luvut 1-2)