14.5.2014

Maailman viimeinen ihminen

Tämän novellin Word-tiedosto on luotu 2007 eli se on kirjoitettu samaan aikaan kuin Salaisuus tai Joki. Se sijoittuu lukioaikojen luomisvimmaan ja sen iästä huolimatta se on vieläkin oikein kelpo novelli. Novellista huomaa, että se on alkuaikoina kirjoitettu; sen tempo on kovin nopea, aloitus on turhan äkkinäinen ja teksti on muutenkin erilaista kuin mitä nykyään kirjoitan. Näistä puutteista huolimatta se on kuitenkin yllättävän viihdyttävä.

Idean tähän sain lukion äidinkirjassa olleesta lauseen mittaisesta ”minitarinasta”. Sitä on mahdotonta kirjoittaa tähän ilman valtaisaa juonipaljastusta, mutta sen verran voin kertoa, että tuo kyseinen minitarina teki minuun niin suuren vaikutuksen, että päätin sen ansaitsevan vähän pidemmän kertomuksen ympärilleen. Halusin lopetuksen olevan yhtä järkyttävä. Kuulemma olen siinä onnistunut.

Laulun sanat ovat Paul Simonin, Art Garfunkelin ja Roy Haleen käsialaa. Kappaleen nimi on The Only Living Boy In New York.
 

 

Maailman viimeinen ihminen


Jo herätessäni tajusin jonkin olevan vialla. Makasin sängylläni ja tuijotin auringonvalon leikkiä katossa. Kärpänen surisi silmieni ohitse ja silloin tajusin sen: oli hiljaista. Tuo havainto oli niin järkyttävä, että ponkaisin ylös salamannopeasti.
Hiljaista! Se on mahdotonta. Tämä kaupunki ei ole koskaan hiljainen, se ei koskaan nuku. Kävelin ikkunan luo nopeasti ja repäisin verhot auki. Alapuolellani näkyvä katu oli autio. Autio! Sen pitäisi olla täynnä autoja, ihmisiä maleksimassa töihin aamuruuhkassa. Mitä on tapahtunut? Missä kaikki ovat? Katselin ikkunasta pitkän aikaa toivoen näkeväni edes jossain vaiheessa toisen ihmissielun, mutta kulman takaa ei kääntynyt kadulle yhtäkään jalankulkijaa. Autoja ei ilmaantunut näköpiiriini. Ei edes yhtä pulua tepastellut kattojen räystäillä.
Lipaisin huuliani hermostuneena ja käännyin ympäri. Tälle on oltava jokin järkevä selitys. Ehkä näen unta. Ei. Ymmärsin kyllä hyvin, että unta tämä ei ollut. Ehkäpä oli jokin juhlapyhä, jonka olin hajamielisyyksissäni unohtanut. Seinäkalenterini mukaan oli kuitenkin maanantai. Tuiki tavallinen maanantai. Mitä tämä sitten on?
Tämä on typerää, varmasti kuvittelen vain omiani, ajattelin nopeasti. Nappasin yöpöydältä matkapuhelimeni. Yritin ensin soittaa kavereilleni. Sitten tutuilleni. Sitten jopa äidilleni, vaikka en ollut puhunut hänen kanssaan vuosiin, mutta ei. Joka kerta sama juttu. Puhelin hälytti kyllä useaan kertaan, ikuisuuksiin asti, mutta kukaan ei vastannut. Ei kukaan.
Pukeuduin nopeasti, sujautin puhelimen taskuuni ja lähdin ulos. Oli lämmintä. Huomasin pian ottaneeni takkini turhaan. Riisuin sen kohta ja aloin kantaa sitä käsivarrellani. Oli niin hiljaista. Luonnottoman hiljaista. Monta kertaa pysähdyin ja jäin kuuntelemaan. Oma yksinäinen askelteni kaiku kuulosti siltä kuin joku olisi seurannut minua. Pysähtyessäni ja ympärilleni katsoessa tajusin kuitenkin karun totuuden: vihlova hiljaisuus ympäröi minua.
Kävelin hitaasti eteenpäin. Kadunkulmassa liikennevalot vilkkuivat vapaalla. Ne näyttivät kuin majakalta, kutsuen eksyneitä luokseen. Mutta niiden luona ei ollut turvallista kotisatamaa, vaan lisää vastaamattomia kysymyksiä. Missä kaikki ovat? Jokainen kahvila jonka ohitin, jokainen pikkuputiikki ammotti tyhjyyttään. Missä kaikki ovat ja miksi he jättivät minut tänne? Televisiota katsomassa eivät ainakaan. Kävellessäni erään elektroniikkapuodin ohitse näin kaikkien esille pantujen televisioiden näyttävän samaa virityskuvaa. Ei televisio-ohjelmia tänään. Radiokin mahtoi olla mykkänä.
Menetin malttini. Lähdin juoksemaan.
”Onko täällä ketään? Hei!! Kuuleeko kukaan?!” huusin niin kovaa kuin jaksoin.
Ei vastausta. Vain kaiku kimpoili korkeiden, hylättyjen talojen välissä. Hidastin vauhtiani ja pysähdyin keskelle risteystä. Minä tahansa muuna normaalina päivänä tämä olisi ollut itsemurhaa, mutta tänään ei ollut normaali päivä. Kaikkea muuta.
”HEI!! Missä kaikki ovat?!”
Huomasin vapisevani holtittomasti ja istuin alas auringon lämmittämälle asvaltille. Painoin kasvoni käsien alle piiloon kuten lintu, joka nukkuessaan peittää päänsä siivellään. Voi kunpa ongelmat voisivat kadota vain silmänsä sulkemalla, edes tämän kerran! Hiljaisuus pysyi kuitenkin hiljaisuutena. Tuuli ja lämpimät auringonsäteet, jotka sivelivät paljaita käsivarsiani, eivät tuoneet lohdutusta.
Hyvä on, ajattelin hengittäen syvään ja sivellessäni kasvojani. Hyvä on. Päätellään tämä sitten loogisesti, olenhan looginen ja ajatteleva ihminen. Mitä siis on tapahtunut? Ihmisiä ei näy. He ovat joko lähteneet tai…kuolleet. No, autoja näkyy vielä pysäköityinä katujen varsille siellä täällä, joten loogisesti… voi hyvä Luoja…
Ei, ajattelin nopeasti ja nousin ylös. Vapinani oli jo lakannut. Ei, ei, se on mahdotonta. Mikä muka voisi tappaa näin paljon ihmisiä yhdessä yössä? Ja kaiken lisäksi, missä ovat ruumiit? Ei, ensimmäinen vaihtoehto on yhä todennäköisempi. Kaikki ovat vielä hengissä, minun täytyy vain löytää heidät.
Lähdin uudelleen jatkamaan matkaa. Huomaamattani kuljin koko ajan kohti keskustaa. Jotenkin alitajunnassani se tuntui kai todennäköisimmältä paikalta löytää elämää. Tuntui mahdottomalta kuvitella keskustaa ilman liikenteen melua ja ihmisvilinää jalkakäytävillä. Monet tutut paikat, joita ohitin, vaikuttivat aivan vierailta ilman tuttuja ihmismassoja. Olin aina luullut rakastavani tuota kaupunkia, mutta ehkä se ei ollutkaan niin. Ehkä minä rakastinkin ihmisiä. Ehkä minä rakastin sitä elämän määrää ympärilläni ja sitä tunnetta, että todellakin, en ollut yksin. En voinut olla yksin. En ollut yksin, koskaan.
Mutta nyt… Tuo kaupunki tuntui äänen lisäksi menettäneen kaikki hajunsa ja makunsa. Se oli niin steriili, että minua inhotti. Se oli muuttunut epätodelliseksi. Pysähdyin katselemaan erästä tuttua kulmakahvilaa. Ikkunaan liimattujen kultaisten kirjainten välistä näin tyhjät pöydät ja penkit. Pöydillä ei näkynyt mitään niin kornia kuin puoliksi syöty leivonnainen tai kylmentynyt kuppi kahvia. Ei… Kaikki oli vain yksinkertaisen siistiä ja tyhjää. Missään ei näkynyt pienintäkään vihjettä siitä, mitä ihmisille oli tapahtunut. Kun kokeilin kahvilan ovea, totesin sen lukituksi.
Selvä, ehkä tälle sittenkään ei ole loogista selitystä, ajattelin kävellessäni eteenpäin. Ehkä minä kuolin tai vaivuin salaperäisesti koomaan yön aikana ja nyt tämä on aivojeni kehittelemää harhaa. Yhä omituisempia ideoita syntyi vilkkaasti liikkuvassa mielikuvituksessani, mutta oikein mikään niistä ei tuntunut tyydyttävältä. Kenties olen seonnut. Ehkä olen hullu ja kävelen täällä näkemättä mitään, vaikka todellisuudessa kaikki on aivan hyvin ja tälläkin hetkellä työpaikallani ihmetellään, miksi en tullut töihin.
Pysähdyin. Olinko kuullut jotain? Vai oliko se jälleen kaiku, joka temppuili kanssani… Ei, ei sentään. Tuossa se oli taas. Niin hiljainen, pikemminkin ajatus kuin ääni. Kuulostelin hetken yrittäen miettiä, mistä ääni kuului, ja sitten lähdin kulkemaan sitä kohti.
Yritin pitää odotukseni kurissa, etten pettyisi kamalasti. Saisin kuitenkin huomata äänen olevan vain hiljaisuudessa tinnittämään alkaneet korvani, ei se voinut olla mitään muuta. Mutta kuitenkin, kun kortteli korttelin perään taittui allani, ääni muuttui hitaasti kovemmaksi. Se kuulosti lähes kuin musiikilta. Sitä sen täytyi olla! Laulua. Ihanampaa asiaa en voinut kuvitellakaan. Joku muu oli sittenkin täällä. En ollut yksin. Olisin juossut nauraen syleilemään aivan ketä tahansa tuolla hetkellä. Aivan ketä tahansa. Kun vain en olisi yksin.
Pysähdyin kohta. Epäselvät äänet kuuluivat jostain, jostain läheltä. Jostain yläpuoleltani. Tähyilin kattoja, kun ääni katosi. Jähmetyin paikoilleni niille sijoille. Sydämeni sykki kovaäänisesti. Ei, ei nyt. Älä lopeta. Ei vielä! Lähes jo parkaisin tämän pyynnön ääneen, kun musiikki palasi. Yhä epäselvänä ja viitteenomaisena, mutta silti eittämättä, aivan selvästi, musiikkina.
Musiikkia! Sivistystä! Ihmisiä! En ollut koskaan tuntenut suurempaa riemua kuin tuolla hetkellä juostessani rakennuksen luo, josta ääni kantautui. Ovi aukeni helposti. En edes katsonut minne olin saapunut, minua ei kiinnostanut. Juoksin lähimmän hissin luo, löin korkeimman kerroksen nappia ja ovet sulkeutuivat kilahtaen. Aivan katolle asti päästäkseni minun täytyi kulkea lopunmatkaa huoltoportaita. Kiipesin ne kaksi askelmaa kerrallaan. Joka askeleella musiikki kuului voimakkaampana, kunnes lopulta tönäistessäni valkoiseksi maalatun metallioven auki, huumaava äänen pauhu ympäröi minut.
Löin kädet korvilleni hämmästyneenä. Ei ihmisiä. Vain tehokas kannettava radio matalalla kaiteella, joka vaatimattomana seisoi turvan ja äkkikuoleman välissä. Astelin nopeasti radion luo ja vähän aikaa kömpelösti nappuloita kopeloituani löysin sen oikean, josta äänenvoimakkuutta säädettiin. Katsoin radiota hetken lamaantuneena. Juuri silloin kuin minua ilkkuakseen äänet lauloivat harmonisesti ja kauniisti: ”The only living boy in New York…”Yritin olla välittämättä siitä ja käännyin katsomaan ympärilleni.
”Hei? Onko täällä ketään?” kysyin hiljaa, vaikka vastaus oli selvä. Katto oli autio.
Täällä on pakko olla joku, ajattelin. Joku toi tämän radion tänne ja laittoi sen soittamaan tuota CD:tä. Laulu tuli juuri silloin loppuun. Tuli lyhyt hiljainen hetki, kunnes radio sai kelattua kappaleen alkuun ja sitten se jatkoi taas: ”Tom, get your plane right on time…” Katsoin radiota lähes säälivästi ja sitten astelin eteenpäin yrittäen tutkia, ettei katolla varmasti ollut ketään.
”Joku houkutteli minut tänne”, mutisin hiljaa. Koko ajan taustalla tuo kirottu laulu soi niin rauhallisena ja tasaisena. ”Joku laittoi tuon radion tänne soimaan tietäen, kuinka hyvin pieninkin ääni kuuluu hiljaisuudessa…Se toimi kuin juusto hiirelle… minä tulin.”
Kukaan ei kuullut epäselvää jupinaani. Ketään ei ollut paikalla. Kiersin koko katon ympäri. Ei ketään missään. Minua alkoi kammottaa.
”Tässä olen!” huudahdin. ”Mitä sinä vielä haluat minusta?!”
Kuin vastaukseksi kuulin laulun sanat: ”Hey, I've got nothing to do today but smile…
Menetin täysin järkeni. Minusta tuntui kuin kiusaajani olisi nauranut epätoivolleni tuon kappaleen kautta. Ryntäsin radion luokse ja paiskasin sen suoraan alas katolta. Ääni kuului vielä vaimeana, koko ajan vaimeammaksi muuttuen: ”Half of the time we're gone but we don't know where, and we don't…
Enempää en kuullut. Ja sitten lopulta radio osui katuun hajoten tuhansiksi pirstaleiksi. Vaivuin alas, kovalle betonille itkien.
”Mitä… tämä… on?” nyyhkin surkeana. ”Mitä täällä oikein tapahtuu?!”
The only living boy in New York… se ei ollut sattumaa. Se ei voinut olla. Mutta kuka…?
Ei, tuo kysymys oli jo muuttunut turhaksi. Vastaushan oli laulussa. Ei ollut ketään muuta. Olin ainoa ihminen… maanpäällä? Ehkäpä. Musertava tyhjyyden tunne iskeytyi päälleni ja itkin vielä katkerammin. Koko maailma? Samanlaista kuin tämä? Ajatus oli niin tappavan kamala. En voinut muuta kuin painaa kasvoni polviani vasten ja heijata ruumistani hiljaa. Itkin, itkin pitkään. Koko maailma, kaikki nuo ihmiset… kuinka se oli mahdollista? Yhdessä yössä…
Silloin ymmärsin: tämä todellakin oli maailmanloppu.
Pyyhin kasvojani. Vihdoinkin sain itkuni lakkaamaan. Istuin vielä hetken paikoillani ja tuijotin auringon paahtamaa, tomuista kattoa. Hiljaisuus. Joka puolella ympärilläni. Lähes kaduin sitä, että olin mennyt hajottamaan sen radion. Silloin ainakin oli kuulunut jotain. Vaikkakin sitten vain kuolleita ääniä, aaveita menneisyydestä. Nyt minulla ei ollut edes sitä lohtuna. Oli niin kaunis päivä. Niin kaunis päivä…
Nousin ylös ja katsoin jälleen kaukana alapuolellani häämöttävää mustaa katua. Melkein toivoin, että sinne olisi salaperäisesti ilmestynyt autoja ja ihmisiä, mutta yhä maailma oli kuollut kuin ennenkin. Laskin takkini kaiteelle, otin puhelimen taskustani ja laitoin sen takin viereen.
Mitä sillä oli väliä? Mitä millään oli väliä?
Maailmanloppu. Kaikki oli ohi. Kuinka voisin olla täällä yksin? Se oli ohi jo. Ainakin oli kaunis päivä.
Nousin kaiteelle, hitaasti. Ei kiirettä enää. Aika oli kuollut ihmiskunnan mukana. Yksi askel, yksi askel vielä. Sitten se olisi ohi. Ikuisesti.
Astuin yhden askeleen.
Juuri silloin, tuulen huminankin takaa, kuulin sen:

minun puhelimeni soi.

 

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti