28.5.2014

Astronautti


Tämä on faabeleistani viimeinen ja itse asiassa ei edes kunnon faabeli, koska kyseessä ei ole eläinsatu. Tekstin innoituksena toimi kappale, jonka muistin kuulleeni aikoja sitten, mutta en muistanut enää kappaleen nimeä tai tekijää tai mitään muutakaan avustavia tietoja. Muistin vain, miten ahdistava kappale oli ollut. Olimme kuunnelleet sen yläasteella englannintunnilla ja sen jälkeen kaikki olivat olleet hetken hiljaa. Kaikki. Se oli paljon se, sillä meidän luokallamme pojilla ei ollut tapana hiljentyä mistään.

Muistin vain hämärästi mistä kappale kertoi ja sen ahdistavan tunnelman, ja halusin kirjoittaa sen kaiken runomuotoiseen mininovelliin. Tunnelma oli tärkeämpi kuin tiukka runomitta; siksi jokaisella rivillä ei ole riimejään niin kuin pitäisi.

Vasta reippaasti myöhemmin löysin sen synkän kappaleen uudelleen. Se oli totta kai David Bowien Space Oddity.




Astronautti

Hei, kuuleeko Maa?
Täällä poikasi sinua huhuaa.
Kuuluuko, kuuletteko?
Voi, kuinka kaunis se on.

Sininen jalokivi, mustuudessa.
Yksin, ylpeänä, yön pimeydessä.
Ja yksin se jatkaa kulkuaan;
yö ja päivä vaihtaa paikkojaan.

Nyt ulos: tahdon nähdä sen,
tarkemmin, paljon paremmin.
Tähtiä, olen tähdissä!
Olen tähtien ympäröimänä.

Mikä näkymä! Voitteko kuvitella?
Ei, kyllä tämä täytyy kokea.
Niin uskomatonta, niin upeaa…
Kuuleeko, kuuleeko Maa?

Jotain vikaa, en ymmärrä.
Häiriötä, en kuule teitä!
Leijun yhä kauemmas, auttakaa!
Hei! Hei, kuuleeko Maa?

Auttakaa, minä vajoan!
Yhä kauemmas putoan.
En pääse takaisin,
jo liian kauas leijailin.

Niin kaunis, mutta kylmä on
avaruus tuo pohjaton.
Hei! Hei, kuuleeko Maa?
Täällä poikasi sinua huhuaa.


Tässä vielä lisäekstrana hieno versio Bowien kappaleesta – suoraan avaruudesta, niin kuin aiheeseen hyvin sopii!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti