7.5.2014

Julma



Vanhaa kauhua jälleen. Tämäkin on kirjoitettu luultavasti joskus 2005 tai korkeintaan 2006, kuten useimmat kiinnostavimmista kauhunovelleistani. Tässä tapauksessa en muista, mikä toimi innoituksena. Jostakin syystä mieleeni tuli vain, että halusin kirjoittaa psykopaatista, joka tapaa sosiopaatin.

Alun perin kun kirjoitin tämän novellin, pidin alkuosaa parempana kuin loppua. Kun luetutin tekstin ensimmäisen kerran, sain kommentin, että loppuosa on parempi kuin alku. Myöhemmin, siis reilusti myöhemmin, kun luin novellin itse uudestaan, huomasin, että loppu tosiaan on parempi kuin alku! Niin sitä voi mieli muuttua.

Sivumennen sanoen latinantietämykseni oli vuonna 2005 surkea ja on sitä vieläkin. ’Dira’ on kyllä latinaa, mutta se on adjektiivin ’dirus’ taipunut muoto. ’Dirus’ tarkoittaa kauhistuttavaa, pahaa enteilevää, hirvittävää, inhottavaa… Eli tavallaan sinnepäin, mutta ei ihan.


Julma


Näin sen tytön ensikertaa kahvilassa jossain epämääräisillä seuduilla kaikkien kaupunkien ulkopuolella. Hän istui siellä jo silloin, kun saavuin, ikkunoiden vieressä nauttien lämpimästä auringonpaisteesta. Hänen edessään pöydällä oli vain yksi kahvikuppi ja pöydän alla kaksi kassia. Huomasin nämä yksityiskohdat yhdellä vilkaisulla. Hän ei vaikuttanut mitenkään mielenkiintoiselta, joten annoin asian olla ja istuin kauemmas, salin perälle, ja tilasin ruokaa.
     Kun olin saanut syötyä, sytytin tupakan ja aloin selailla lehteä, jonka olin ostanut edellisestä kaupungista. Lehden ylitse näin taas hänet, ja miltä hän näyttikään. Aurinko kimalteli hänen vaaleilla, kullanruskeilla hiuksillaan. Valo sai hänet suorastaan loistamaan, mutta tämä ei ollut se, joka kiinnitti huomioni. Ei hänen nuori, juuri suurimpaan kukoistukseen puhjennut kauneus, voi ei… Se oli hänen ilmeensä.
     Karistin hieman tuhkaa savukkeeni päästä ja jatkoin hänen tutkimista huomaamattomasti lehteni yli. Hän oli saanut juotua kahvinsa ja nyt istui paikoillaan, katsellen. Hänen kasvoillaan ei näkynyt mitään ilmeitä. Hän tuijotti ihmisiä tarkkaan, yhtä kerrallaan, mutta hänen kasvoillaan ei näkynyt halveksuntaa, vihaa, surua tai sääliä. Hän oli vain täydellisen välinpitämätön. Tämä kaikkien tunteiden poissaolo kiinnosti minua tavattomasti. Hän näytti eksyneeltä pikkutytöltä, mutta oli kuitenkin kaukana siitä.
     Yllättäen hän käänsi katseensa minuun. Säpsähdin noita tyhjiä, harmaita silmiä ja esitin lukevani lehteä. Kohta kun taas nostin katseeni ylös, hän oli jo poissa. Puhalsin hitaasti savua keuhkoistani, katselin sen laiskaa kaartelua ja mietin, mihin lopputulokseen tuo nätti pieni tyttönen oli päätynyt tarkasteltuaan hetken noinkin intensiivisesti ihmiskunnan kasvoja. Oliko hän päätynyt samaan lopputulokseen kuin minä? Vai oliko hän ainoastaan välinpitämätön? Mietin asiaa vielä hetken, mutta en pystynyt tarkemmin kuvittelemaan tuon nuoren tytön aatoksia. Maksoin laskuni ja lähdin ulos.
     Astelin kohti autoani – mitäänsanomatonta, harmaata autoa, joka hukkui massaan helposti – kun näin hänet taas. Hän seisoi kassiensa kanssa lyhyen matkan päästä minusta. Tuuli heitteli hänen hiuksiaan, jotka valuivat pitkinä alas topin alta paljastuvaa selkää. Hänen vaatteensa olivat hyvin vaaleat, kuten kapeat käsivarretkin. Hän näytti lähes kuin aaveelta, enkeliltä. Vedenpinnalla karehtivalta udulta.
     Käännyin ja astuin askeleen. Sitten, vielä kerran, käännyin katsomaan häneen. Nuo kasvot, niin ilmeettömät. Hänen sielussaan ei näkynyt haavoja, sillä niitä ei ollut. Haavojenkin muodostumiseen vaaditaan tunteita. Hän oli vain puhdas; puhdas kuin juuri satanut lumi. Ei kylmä ja kova, vaan tunteeton, kuten maailmakin. Näin tämän kaiken hyvin selvästi kuin hän olisi ollut edessäni avoin kirja. Minä näin, sillä ymmärsin häntä.
     Puhunko hänelle? Uskallanko? Pähkäilin vielä hetken, pähkäilin ja sitten sanoin:
     ”Tarvitsetko kyydin?”
     Hän kääntyi katsomaan minuun varjostaen kapealla kädellään silmiään. ”Minne olet menossa?”
     ”Minne vain haluat.”
     Hän ei hymyillyt. Hän epäröi, tarjous oli liian hyvä. ”Kiitos, mutta taidan kuitenkin…”
     ”Olen menossa tällä hetkellä poispäin”, sanoin nopeasti.
     ”Poispäin?” hän ihmetteli ja uteliaana astui askeleen minua kohti.
     ”Kylmaar, neiti”, puhuin hirvittävällä maalais-aksentilla, jonka tällä hetkellä olin ottanut käyttööni, ”minä, katsokaas, lasken että pääilmansuuntia on kahdeksan: etelä, itä, pohjoinen, länsi, keskellä, ylhäällä, alhaalla ja poispäin.”
     Hän katseli minua olkansa yli, silmät sirrillään ja lopulta hymyili hieman. Se katosi nopeasti, mutta muistokin siitä vihlaisi minua. Tuo inhimillisyyden merkki ei sopinut kylmän jumalattareni kasvoille.
     ”Kyllä… poispäin”, hän sanoi hiljaa katsoen tomuista maata. ”Se kuulostaa hyvältä.”
     Hän hiljeni hetkeksi, pysähtyi kokonaan, mutta sitten kun hän liikkui, hän liikkui sitäkin nopeammin kuin olisi yrittänyt ottaa tuhlattua aikaa kiinni. Hän tempaisi laukkunsa ylös tomuisesta maasta ja tuli luokseni.
     ”Mennään sitten, mitä sillä väliä? Minun pitikin vaihtaa kaupunkia”, hän puhui mutisten, pikemminkin itselleen kuin minulle. ”Mitä sillä on väliä, minne menen?”

Ajoimme lähes puolitoista tuntia puhumatta sanaakaan. Yritin kyllä avata keskustelua juttelemalla säästä tai radiosta kuuluvasta musiikista, mutta hän jätti huomioimatta sanani kuin olisi ollut kaiken tällaisen turhanpäiväisen yläpuolella. Niin hän olikin, tiesin sen. Hän ei ollut tavallinen tyttö. Hän ei alentuisi puhumaan jostakin niin tylsästä aiheesta kuin säästä.
     ”Mikä sinun nimesi on?” kysyin lopulta ja suureksi ihmeekseni sain vastauksen:
     ”Dira.”
     ”Dira…” toistin hiljaa ja hymyilin hieman. Hän nojasi päätään kämmenensä selkää vasten ja tuijotti ikkunasta. Olisi voinut luulla, että hän murjotti, mutta hän oli täysin rauhallinen. ”No, Dira”, minä sanoin, ”mikä sinun tarinasi on? Kuinka päädyit liftaamaan kuppilan pihalle?”
     Hän tuhahti. ”Ihan kuin sinua kiinnostaisi.”
     ”Ei sitten. Ei sinun ole pakko kertoa.”
     Olin hetken hiljaa ja katselin häntä salaa silmäkulmastani. Tyttö liikahteli istuimellaan hermostuneesti.
     ”Hyvä on!” hän yllättäen tiuskaisi kuin olisin yrittänyt kiduttaen kiristää häneltä tietoja, ”hyvä on, jos se kerta niin helvetisti kiinnostaa! Minun oli pakko lähteä. Minun on aina pakko lähteä, en voi jäädä aloilleni yhteen kaupunkiin liian pitkäksi aikaa.”
     ”Miksi?”
     ”Koska minä pelotan ihmisiä”, hän sanoi, katsoen minuun nähdäkseen, kuinka reagoin hänen sanoihinsa. En reagoinut mitenkään.
     ”He sanoivat minua julmaksi”, Dira jatkoi tasaisella, rauhallisella äänellään ja käänsi taas katseensa ikkunasta ulos. ”Mutta eihän se voi olla totta. Vai olenko mielestäsi julma?”
     ”Minuakin on sanottu julmaksi.”
     ”Niinkö? Ketkä?”
     ”Kaikki”, sanoin ja hymyilin. ”Entä sinä? Kuka sinulle sanoi niin?”
     ”Edellisen työpaikkani naiset. Kai heitä ystäviksi voisi kutsua. Aluksi menee aina hyvin, mutta sitten jotenkin suututan heidät… He tajuavat todellisen luonteeni ja alkavat pelätä minua. Vihata. Enkä ymmärrä miksi. Ja sitten siirryn taas seuraavaan kaupunkiin.” Hän puhui hyvin rauhallisesti. Hänen äänensä oli yhtä väritön kuin hänen ulkomuotonsakin. ”Entä sinä? Kuka sinä oikein olet? Et ainakaan mikään maalaisjuntti; lipsut aksentistasi aivan liikaa.”
     Naurahdin hieman. Hänen tarkat huomionsa kertoivat tarkasta luonteesta. Tunsin, että voisin luottaa häneen. Hän ei ollut mikään tavallinen tyttö.
     ”Oletko kuullut siitä sarjamurhaajasta, siitä jota kutsutaan Mestaajaksi, koska hän katkoo usein uhriensa päät?”
     Hän nyökkäsi. Hymyilin ja sanoin: ”Se olen minä.”
     Hänen reaktionsa oli mitä arvelin ja toivoinkin: hän purskahti nauruun. Se oli aitoa, hersyvää naurua, mutta jo tuolloin osasin kuvitella, että hän nauroi samalla tavalla katsellessaan, kuinka elokuvan pahis repi puukollaan satunnaisen uhrin mahan auki. Se oli aitoa naurua, mutta väärästä aiheesta, ja siksi monien normaalien ihmisten mielestä sairasta.
     ”Oletko tosissasi?” hän kysyi.
     Nyökkäilin hymyillen ja nauroin hänen kanssaan hieman.
     ”Sittenhän kerrankin pääsin oikean julkkiksen kyytiin!” hän nauroi, pyyhki silmiään ja lopulta vakavoitui. ”Olet siis tosissasi?”
     ”Kyllä”, vastasin.
     Pelkäsin näkeväni hänen kasvonsa vääntyvän tuohon kamalaan ilmeeseen, jonka uhrieni kasvoilla niin usein olin nähnyt; pelkäsin hänen silmistään loistavan heikkous, kauhu, mutta ei. Tuon siunatun lapsikullan kasvoilla näkyi vain uteliaisuutta, johon ehkä sekoittui ripaus ihailua. Sydämeni oli pakahtua onnesta.
     ”Ei voi olla totta!” Dira puhui, kasvot loistaen kirkkaina kuin aurinko. ”Oletko se todella sinä?! En voi uskoa tätä.”
     ”Muistatko, kun sanoin, ettet voi laittaa laukkujasi takakonttiin?”
     Dira katsoi minuun hymyillen. ”Eikä!”
     Nyökkäsin sydän pamppaillen. ”Kyllä. Viimeisin uhrini lojuu siellä yhä.”
     Hän nauroi taas. Hän hautasi kasvonsa käsiinsä ja sitten katsoi minuun jälleen hymyillen koko ajan.
     ”Eikä, sinä huijaat! Sinä huijaat minua koko ajan. Yrität vain pelotella minua!”
     ”Ei, en huijaa. Tämä on aivan totta”, minä sanoin. Sydämeni takoi yhä kiivaasti.
     ”Haluan nähdä sen.” Dira katsoi minuun vakavana ja lujana, kun sanoi nämä sanat. Kuinka olisin voinut kieltää häneltä mitään?

Ajoimme lopulta jotain kapeaa hiekkatietä syrjäisen metsän laitaan. Se tuntui sopivalta paikalta haudata ruumis. Avasin takakontin Diran seistessä vieressäni, lähes täristen kuin pieni lapsi syntymäpäivälahjan äärellä.
     ”Tuossako se on?” hän kysyi osoittaen mustaa jätesäkkiä, jonka sisällä oli jotain suurta ja kuhmuraista.
     ”Mm-hmmm”, minä hymisin myöntävän vastauksen ottaessani lapion. Takakontissa näkyi muutakin sälää: haulikko, köysiä, joissa oli lukuisia veritahroja ja useita erilaisia metsästysveitsiä. Dira ei näyttänyt edes huomaavan näitä, vaikka tiesin hänen katsovan niistä jokaista pitkään ja tarkasti.
     Nostin ruumiin autosta ja yhdessä kannoimme sen vähän kauemmas. Kun minä aloin kaivaa kuoppaa, Dira näppärästi veti pitkän viillon mustaan muoviin yhdellä veitsistäni ja katsoi ruumista tarkemmin.
     ”Se haisee aika pahalle, eikö?”
     ”Ei se ole kuin vasta päivän vanha”, minä sanoin. ”Haju johtuu pääasiassa ruumiista vapautuvista kaasuista, ei mätänemisestä.”
     Dira otti irtonaisen pään ulos säkistä ja katseli sitä tarkkaan. Hänen silmänsä kimaltelivat lapsellisesta uteliaisuudesta. Hän ei ymmärtänyt kauhua tai surua tai empatiaa. Tämä kaikki oli kiehtovaa leikkiä hänelle. Yksi uusi kokemus lisää.
     ”Mitä hän teki sinulle?” Dira kysyi maassa istuen, pidellen päätä aivan kasvojensa edessä, tutkien groteskia näkyä tarkkaan.
     ”Miten niin teki?”
     ”Miksi sinä tapoit hänet? Ärsyttikö hän sinua jotenkin?”
     ”Ei… minä vain– Minun teki mieli tappaa hänet.”
     ”Minun joskus tekee mieli tappaa kauppajonossa edessäni olevia ihmisiä, tiedätkö? Sellaisia äitejä, joilla on miljoona kiljuvaa kakaraa ja tuhottomasti jotain etukortteja. Ja sellaisia mummoja, jotka höpöttävät vaikka kuinka kauan ja maksavat aina tasarahalla, vaikka kolikot ovatkin levällään kassin pohjalla.”
     Hymyilin hieman ja vilkaisin olkani yli Diraa. Hän tutki yhä päätä, käännellen sitä käsissään.
     ”Kuka hän oikein oli?”
     Naurahdin ja jatkoin haudan kaivamista. ”Mistä minä tietäisin? Minä vain tapoin hänet.”
     Dirakin hymyili. Hän laski pään maahan ja kokeili pystyisikö seisomaan sen päällä. Hiukset olivat kuitenkin niin liukkaat, että Diran jalka lipsahti joka kerta. Lopulta hän tönäisin pään kumolleen ja nousi sitten seisomaan, rusentaen korvan ja saaden leukaluun pois paikoiltaan.
     ”Katso! Se kestää painoni”, hän huudahti riemuissaan.
     ”Tietysti, kun olet noin pieni tyttö”, minä sanoin. Hänen leikkiään oli hurmaava katsoa. Sain siitä kumman tyydyttävää mielihyvää.
     Lopulta kun olin saanut haudan valmiiksi, Dira oli ehtinyt tutkia ruumiin kokonaan. Hän oli käynyt sen taskut läpi, katsonut käsiä, vaatteita, kenkiä. Oikein mitään ei kuitenkaan selvinnyt. Ruumiilla ei ollut lompakkoa Diran harmiksi. Vaatteet olivat hienot ja kello tavattoman tyyris; muuta ei selvinnyt siis paitsi että hän oli ollut eläessään melko rikas. Raahasin ruumiin kuoppaan ja Dira heitti pään sen perään. Lapioin kuopan umpeen ja sitten kävelimme takaisin auton luo.
     ”Millaista se on?” Dira kysyi, kun kolautin takaluukun kiinni ja aloin kaivella tupakka-askia takin taskusta. ”Miltä tuntuu tappaa toinen ihminen?”
     ”Hienolta”, minä vastasin. ”Jos ei välitä huudoista… jos heillä ei ole pitkiä kynsiä niin silloin… se tuntuu upealta. Se on kuin huume.”
     Hän katsoi minuun niin suloisena, niin viattomana ja kysyi sen kysymyksen, mitä olin kaivannut kuulevani: ”Voinko minäkin tappaa jonkun? Haluaisin tietää, miltä se tuntuu. Haluaisin kokeilla, edes kerran… saanko minä?”
     Aivan kuin lapsi, joka mankuu vanhemmiltaan karkkia, minä ajattelin huvittuneena. Mutta… mikä minä olin kieltämään, kun hän itse pyysi?

Istuin ikkunan vieressä tupakoimassa ja katselin nukkuvaa Diraa. Olimme ajaneet koko päivän – pysähdyimme vain kerran syömään päivällistä – ja nyt kun vihdoinkin olimme pysähtyneet pieneen motelliin yöksi, Dira oli kaatunut sängylle ja nukahtanut. Hän näytti ihanalta, kuten aina: hänen hiuksensa valuivat paksuina kiharoina pitkin olkia ja selkää. Enkeli. Minun kaunis enkelini.
     Olimme puhuneet koko ajomatkan ja tiesin hieman enemmän hänestä. Diran äiti oli ollut huumeidenkäyttäjä ja siksi Dira oli viety häneltä jo hyvin nuorena. Isäänsä Dira ei ollut koskaan tuntenutkaan. Sen jälkeen tyttö-parkaa oli heitelty sijaisperheestä toiseen. Kukaan ei tuntunut haluavan häntä. Aina löytyi joku vika.
     ”Yhdessä perheessä”, Dira oli kertonut, ”…oli nuori poika. Hän oli raivostuttava; hänellä oli sellainen typerä pallo, tiedäthän, ja hän heitteli sitä aina katolle. Sitten minä tai hänen isänsä sai hakea sen sieltä pois. Hän olisi itse halunnut mennä hakemaan sen, mutta hän ei saanut, se oli liian vaarallista. En tajua, miksi hän hinkui sinne katolle niin paljon; se oli jokin sellainen typerä pakkomielle. Hän heitti pallon usein tahallaankin sinne ylös, minä näin sen! Niin raivostuttavaa…
     ”Ja sitten kerran olin taas hakemassa sitä palloa rännistä. Olin aivan katon reunalla ja sitten hän tuli sinne. Yritin sanoa, ettei hän saisi olla katolla, että se oli vaarallista, mutta hän ei kuunnellut. Ennen kuin tajusinkaan hän seisoi siinä minun vieressäni. Ja minä tönäisin häntä. Muistan hänen silmänsä… niin pyöreät… ja hänen kätensä, kuinka ne huitoivat ilmassa.”
     ”Kuoliko hän?” olin kysynyt tässä vaiheessa.
     ”Olisikin!” Dira huokaisi. ”Ei, hän selvisi murtuneella kädellä. He luulivat sitä vahingoksi, he eivät voineet uskoa, että olisi voinut tehdä niin tahallani. He laittoivat minut pyytämään anteeksi, voitko uskoa! En tajunnut yhtään miksi. En tuntenut mitään, en tuntenut katumusta. Sanoin sen lopulta. En tarkoittanut sitä, mutta sanoin sen kuitenkin. Kohta tämän jälkeen jouduin uuteen perheeseen.”
     Viimeisin perhe, jossa hän oli elänyt, oli koostunut vain isästä ja kahdesta nuoremmasta lapsesta. Dira oli toiminut tavallaan äidin sijaisena; hän oli keskeyttänyt koulun ja mennyt töihin heti seitsemäntoista täytettyään. Jossain vaiheessa Dira oli lähtenyt. Hän oli alkanut kierrellä maata tehden mitä hanttihommia nuori, koulut kesken jättänyt nainen voi vain tehdä; siis pääasiassa hän oli toiminut tarjoilijana kuppiloissa ja ravintoloissa, joskus kiireapulaisena pikkuputiikeissa. Dira oli kierrellyt maata niin kauan, kaupungista kaupunkiin, ettei kukaan enää tiennyt, mistä hän oli kotoisin; ettei hänellä enää ollut vakituista osoitetta ja puhelinnumeroa, ja että kaikki hänen palkkansa maksettiin pimeänä, suoraan käteen.
     Dira ei voinut pysyä kauaa samassa paikkaa. Pian, aina, hänen todellinen luonteensa paljastui – hän yritti piilotella sitä, muttei pystynyt – ja siinä vaiheessa ihmiset alkoivat vierastaa häntä. Se ei kuitenkaan haitannut Diraa; ihmisten mielipiteet eivät merkinneet hänelle mitään, mutta lopulta se alkoi haitata työntekoa. Niin Dira vaelsi. Hän vaelsi yksinäisenä, mutta koskaan tuntematta surua tai pelkoa.
     ”Nimesi… keksitkö sen silloin, kun ensikertaa kysyin sitä?” jossain vaiheessa puhuin.
     ”En. Äitini antoi sen minulle. Olen aina ollut Dira. Kuinka niin? Miksi kysyit?”
     ”Et taida tietää… ’dira’ on latinaa. Haluatko tietää, mitä se tarkoittaa?”
     Hän katsoi minuun, viattomana.
     ”Se tarkoittaa julmaa.”
     ”En ole julma”, Dira vastasi hiljaa.
     ”Tiedän sen. Tiedänhän sen, kultaseni…”
     Nousin ylös, katselin kalpeaa tyttöä kuun valossa. Hän hohteli valkoisena, niin kauniin valkoisena. Julma jumalattareni.
     Kumarruin ja suutelin häntä poskelle.

4 kommenttia:

  1. Voi ei, en tiedä miksi rakastan näitä sinun kauhujuttujasi :D Haittaako, jos olen jälleen sitä mieltä, että se oli nätti kertomus?

    Dira on kiinnostava henkilö. Ja todella suloinen, kun leikki sllä ruumiilla :3 (Ehh nämä mielestäni suloiset asiat...)

    Erittäin houkutteleva tarina tosiaan, jotenkin tekisi mieli tietää lisää, että miten tapahtumat kehittyvät ja niin edespäin. Mutta pidin tästä joka tapauksessa todella paljon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehheh, joo, jotkut näistä vanhoista kauhunovelleistani ovat ihan hyviä, niin kuin vaikka tämäkin. :3

      Joskus kai pyörittelinkin mielessäni ajatusta toisesta novellista, jossa seurattaisiin näiden kahden myöhempiä vaiheita... mutta ajatuksen tasolle se jäi. Ei tämä mielestäni sen enempiä jatkoja kaipaile.

      Kiitoksia kommentista! :)

      Poista
  2. Pidin tästä todella! Näkökulma on aivan ihana ja mulle itselleni aika uusi. Dira on hurmaava. Sun novelleita on kiinnostava lukea.

    VastaaPoista