Kentuckyn sade


Lisää vanhoja jännitys/kauhunovellejani! Tämä ei ole tosin yhtä hyvä kuin Salaisuus, Joki tai Maailman viimeinen ihminen, jotka kaikki olen kirjoitellut samoihin aikoihin kuin tämän kyseisen tekstin. Inspiraationa tässä toimi musiikki, tällä kertaa Elvis Presleyn Kentucky Rain (duh, nimestäkin sen huomaa). Olen aina pitänyt enemmän Elviksen balladeista kuin rokkikappaleista. Heh

Alkuperäinen kappale on kaunis rakkauslaulu miehestä, joka etsii rakastettuaan Kentuckyn sateessa. Lopussa mies saa kyydin uskonmieheltä (alkuperäisessä kappaleessa ’preacherman’), jolle mies kertoo tarinansa. Suloista. Mitenhän omituinen mielikuvitukseni onnistui luomaan tästä kauhutarinan ainekset?

Joka tapauksessa novelli seurailee hämärästi kappaleen sanoja. Pidin sen melankolisesta sävystä. Mieleeni tuli harmaita lakeuksia, jota huuhtoo aivan yhtä harmaa sade ja yksinäinen mies matkalla tämän kaiken läpi vettä kengissään. Novellin toteutus vain ontuu. Kirjoitin aikoinaan lopun useita kertoja, eikä se oikein vieläkään ole sellainen kuin haluaisin. Hmh. Muuten novelli on ihan kelpo.

Kuvan ottanut: Oskari


Kentuckyn sade

Satoi vettä. Kävelin tietä pitkin aution maiseman halki ja satoi vettä. Kylmää, harmaata tihkua kylmältä, harmaalta taivaalta. Se huuhteli kasvojani. Se takertui vaatteisiini muuttaen ne kylmiksi ja raskaiksi.
     Oli vaikea muistaa mitään. Mieleni oli yhtä autio kuin lohduton maisema ympärilläni. Jokainen muistikuva, johon yritin takertua, haipui pois jättämättä mitään jälkiä olemassaolostaan. Se oli kuin olisin yrittänyt kerätä savua kämmeniini. Vain yksi asia oli varmaa. Vain yhden asian muistin: rakkaani Scarlet.
     Olinko etsimässä häntä? Varmaankin. Mutta mistä minun pitäisi löytää hänet? No, ei väliä, ei väliä… Kulkisin vaikka maailman ääriin hänen takiaan. Repisin vaikka jokaisen kaupungin alas, joka eteeni sattuisi, jos vain niin löytäisin hänet, rakkaani, kultaseni. Mutta mitä minulle on tapahtunut? Minne muistoni ovat kadonneet? Minne Scarlet on kadonnut?
     Nämä kysymykset valuivat kuitenkin ylitseni kuten tuo kylmä sade ja jättivät jäljelle tyhjyyden. Rauhan. Tuo maisema oli autiudessaan niin kauniin rauhallinen, etten voinut tuntea ahdistusta itsekään. Kaikki selviäisi kyllä aikanaan. Löytäisin kyllä rakkaani… Scarlet. Pystyin lähes kuulemaan hänen naurunsa. Pystyin lähes näkemään hänen kasvonsa. Lämmin kuohahdus täytti minut, aivan kuten silloin, kun suutelimme… mutta kuitenkin muistoihin sekoittui jotain muutakin. Jotain ahdistavaa. Jotain hälyttävää.
     En pystynyt sanomaan mitä ja siltikin…

”Sean!!”

Säpsähdin ja pysähdyin. Nostin käteni otsalleni, mutta se oli poissa jo. Vain savua. Vain savua, joka taivaalle karkaa. Mitä enemmän yritin takertua muistoihini, sitä varmemmin ne lipesivät pakoon sormieni välistä.
     Ja toisaalta, mietin, kun lähdin jatkamaan matkaani, halusinko edes muistaa? Näissä kuvissa, äänissä, jotka häilyivät mieleni rajoilla, joiden muotoa voin hieman aavistaa, mutten koskaan nähdä kunnolla, niissä oli jotain uhkaavaa. Jotain verenkarvaista. Pystyin kuvittelemaan Scarletin äänen… anelemassa henkensä puolesta. Voisiko olla… voisiko olla, että hän on kuollut? Ahdistus täytti minut. Ei. Ei. Ei se voinut olla. Ja kuitenkin…
     Ei. Unohda epäily. Unohda nuo kamalat epäilyt. Scarlet on elossa, hän on elossa ja minä löydän hänet. Näin minä ajattelin ja kävelin eteenpäin kylmässä sateessa. Jalkani olivat raskaat. Olin kävellyt jo kauan. Ja yhä maisema ympärilläni oli autio.
     Sitten kuulin hiljaisen auton äänen. Pysähdyin hetkeksi ja katsoin taakseni; kyllä, sieltä oli tulossa pieni, sininen tila-auto. Ensimmäinen auto, mitä olin nähnyt aikoihin. Joku muukin onneton oli siis eksynyt tänne. Auto lähestyi ja sitten hidasti vauhtiaan kohdallani. Ikkuna aukeni.
     ”Tarvitsetko kyydin?” mies kysyi minulta.
     Katsoin häntä. Mustat vaatteet ja liperit kaulassa. Hän oli pappi. Tietysti, kukaan muu ei olisikaan pysähtynyt auttamaan.
     ”Tule pois sieltä sateesta, ennen kuin sairastut.”
     Nousin autoon. Joka tapauksessa sade ei näyttänyt loppumisen merkkejä ja minulla saattoi olla vielä useiden kilometrien matka lähimmän asutuksen luo.
     Autossa oli lämmin ja radio pauhasi vaimeana. Pyyhin kasvoiltani vettä. Pisarat kutittivat kamalasti valuessaan hiuksistani otsalleni ja siitä posken kaarta pitkin alas leualle.
     ”Mitä sinä oikein teit tuolla sateessa? Hajosiko autosi?”
     ”Ei”, vastasin hiljaa, ”olen etsimässä rakastani.”
     ”Ai niinkö?”
     ”En vain tiedä… mistä aloittaa. En muista oikein mitään. ”
     Hän katsoi minua hämmästyneenä. Tietysti, uskomattomalta tämä kuulostikin.
     ”Mitä sinä sitten muistat?”
     ”Muistan nimeni”, sanoin ja yritin hymyillä hieman, ”muistan hänen nimensä. Muistan, että rakastan häntä. Mutta en tiedä lainkaan, kuinka jouduin tänne, en muista mitä minulle on tapahtunut…”
     ”Ehkä sinut on huumattu tai kolkattu vähän aikaa sitten – se voi vaikuttaa hassusti muistiin.”
     ”Ehkä”, sanoin epäröiden.
     ”Onko lompakkosi vielä tallella?”
     ”Ei.”
     ”Sitten sinut on ryöstetty.”
     ”Entä–”
     ”Louisville ei ole enää kaukana”, pappi keskeytti minut. ”Voin viedä sinut siellä poliisin luo. He auttavat sinua. He auttavat sinua löytämään vaimosi.”
     En vastannut mitään. Hymähdin vain ja käänsin katseeni ikkunaan. Vesipisaroita valui lasin yli. Vaimo… sanoinko muka jossain vaiheessa, että olimme naimisissa? Mutta pappi, katolinen pappi, tietysti hän niin olettaisi. Nuo pisarat näyttivät jotenkin tutuilta…
     ”Älä huoli. Kaikki järjestyy kyllä. Hän on varmasti kunnossa”, pappi vakuutteli minua. Hän varmaankin luuli minun olevan peloissani, kauhusta lamaantunut, mutta en ollut. Päässäni ei pyörinyt hirvittäviä vaihtoehtoja, mitä minulle oli tapahtunut, mitä Scarletille oli tapahtunut ja missä hän nyt oli. Ei, mieleni oli täysin rauhallinen ja viileä. Päättäväinen.
     Outo tunne valtasi minut. Outo tunne, että kaikki ei ollut oikein. Nuo pisarat, nuo pirun pisarat, miksi ne näyttävät niin tutuilta?
     Jotain punaista häivähti mieleni läpi. Punaista… Oliko Scarletin hiukset olleet punaiset? En voinut muistaa. En voinut…

”Sean… Sean, älä itke. Voi älä—”

…muistaa. En vaikka kuinka yritin.
     ”Pääni on kuin täynnä pumpulia”, sanoin hiljaa. ”En pysty muistamaan mitään. Vain joitain tunteita. Tuntemuksia. Muistan miltä hänen hiuksensa tuoksui, mutta en voi muistaa mitä hänelle on tapahtunut.”
     ”Älä piinaa itseäsi turhaan”, pappi vastasi rauhoittelevasti. ”Älä syytä itseäsi. Muistat kyllä kaiken aikanaan. Rauhoitu. Me löydämme hänet. Me selvitämme mitä teille tapahtui.”
     Juuri silloin kun hiljenimme taas ja käänsin katseeni ulos ikkunasta, kuulin radion äänen. Hiljaisena auton pauhun takaa, niin kovin hiljaisena sateen kohinan takaa, kuin se ei olisikaan halunnut, että sen ääni kuultaisiin: ”…tappajaa ei ole vielä saatu kiinni ja poliisi pyytää yleisön apua. Kaksoismurha tapahtui Blue Moon Inn -motellissa, huoneessa numero kuusi viime yönä. Uhrit olivat nuori nainen ja keski-ikäinen mies. Havaintoja voi ilmoittaa–”
     Hetken ajatukseni olivat täysin tyhjät. Hetken istuin täysin lamaantuneena, halvaantuneena paikoillani, kuunnellen veren kohinaa korvissani ja sateen jatkuvaa ropinaa. Sitten… Tuhat eri ääntä puhkesi huutoon pääni sisällä. Hirvittävä, kuurouttava meteli. Blue Moon Inn? Olen kuullut sen ennenkin… se on tuttu nimi. Mutta missä-?  Huone numero kuusi? Voi hyvä luoja… Olen ollut siellä. Olen ollut…
     Muistoja tulvi mieleeni. Kylmiä muistoja, vieraita, kuin jollekin toiselle ihmiselle kuuluvia.
     Näin Scarletin; hän pakeni kohti kylpyhuonetta. Joku mies ampui häntä… Mutta se ei ollutkaan vain joku mies. Se olin minä ja minun käteni…
     Ei. Ei. Ei se voinut olla. Ja kuitenkin tiesin, että se oli ollut minä. Minä olin painanut liipaisinta ja luoti lävisti hänen päänsä kuin mädän melonin ja osui peiliin hänen takanaan. Murhasin hänet, aivan kuten olin murhannut sen miehenkin. Veripisaroita lakanoilla, seinillä, peilissä. Muistin, kuinka olin nähnyt heijastukseni peilin sirpaleista, ja silloin kaikki ajatukset olivat hylänneet minut. Kaikki muistot…
     Ei. Mahdotonta. Ei se voinut olla minä. Minä rakastin häntä, en olisi voinut murhata häntä!
     Sade, pisarat… vesi, joka valui auton sileää pintaa pitkin oli muuttunut punaiseksi. Ja hän kiljui. Minun rakas Scarlet kiljui. Rakastin häntä. Rakastin häntä niin paljon. Ja nyt hän kiljui pääni sisällä vihlovalla äänellä, niin kamalalla äänellä, joka särki sydämeni ja muutti sieluni vedeksi. Ja se ääni ei lakannut, se ei loppunut, se ei kadonnut.
     Pappi ei ehtinyt kuin katsomaan minuun kerran kauhistuneena. Hän näki kaiken. Hän näki veren, ja näki mitä olin tehnyt.

Auto heittelehti hetken ja sitten pysähtyi. Hetken oli aivan äänetöntä. Sitten kuljettajan puoleinen ovi aukeni, ruumis putosi tielle ja auto lähti jatkamaan matkaansa. Sade huuhtoi verta mustalta paidalta. Kylmä Kentuckyn sade.

***

Tässä vielä inspiraationa toiminut kappale, Elviksen esittämänä, totta kai:


 

Kommentit

  1. Teksti oli ihan hyvin kirjoitettu. Kuitenkin sitä vaivasi ennalta-arvattavuus. Arvasin, että kertojaminä on murhaaja jo siinä kohti, kun murhasta ensi kerran mainittiin. Toinen ongelma oli se, että tekstissä mainittiin huomattava määrä yksityiskohtia, jotka eivät sitten ollenkaan liittyneet novellin ideaan, siihen, että päähenkilö on murhaaja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa, kyllä. :D Kuten sanoin jo alkusanoissa, tämä ei ole mitenkään parhaimpia näistä vanhoista novelleistani. Sen juoni on aika köyhä ja niin edelleen. Ainoa, mikä tässä paikka paikoin toimii, on tunnelma.

      Kiitos kommentista! :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirjoittamisesta: Asetteluohjeita 1

Kirjoittamisesta (osa 1)

Kirjoittamisesta: Asetteluohjeita 5