Joki
Tämä on
vanha novelli tarkoittaen siis sitä, että tämä on kirjoitettu lukioaikoina
kovimman luomisvimman pauloissa. Toisin kuin novelleissani yleensä, tässä on
käytetty preesensiä. Preesens on ollut tässä tapauksessa aivan tietoinen valinta.
Olen yrittänyt sillä saada takaumat näkymään selkeämmin tekstistä.
Seuraava
sisältää mietoja spoilereita, joten kannattaa lukea novelli ensin.
Idean tähän
novelliin sain kuunnellessani Moonriveriä
Sinatran laulamana. Mieleeni tuli ”joki kuoleman vertauskuvana” ja kirjoitin
sen äkkiä ylös. Myöhemmin tein tämän novellin. Lopetus ei aukea, jos ei tunne
antiikin Kreikan tarustoa; Kharon oli siis tuonelan lautturi.
Joki
En ole käynyt täällä pitkään
aikaan. Nyt istun jälleen vanhan kotitaloni kuluneilla portailla ja katselen
joen hidasta kulkua. Vesi valuu laiskana ja mustana eteenpäin. Aurinko
laskeutuu sen taakse värjäten kaiken punallaan; taivas, pilvet, vesi, kaikki
punaisia kuin veren tahrimia. Se on joki, se vain harvoin näyttää siltä. Vesi
jatkuu lähes taivaanrantaan asti; maa näkyy jossain kaukana kapeana, mustana
viiruna. Katselen rauhaisaa maisemaa hetken, sitten huokaisen ja nousen ylös. Lähden
kulkemaan hitaasti tuttua polkua alas rantaan.
On kuin aikaa ei olisi kulunut lainkaan. Kaikki näyttää aivan samalta
kuin silloin joskus kauan sitten, kymmeniä vuosia sitten. Loivasti viettävä
rinne kasvaa heinää ja kukkia. Ne taipuilevat hiljaa tuulessa, viimeiset
auringonsäteet valaisevat niiden hentoja varsia. On rauhallista ja kaunista.
Luontokin menee pian nukkumaan. Tämä on ollut hyvä päivä. Elämäni paras päivä.
En pilaa sitä kyynelillä. En aikonut masentaa mieltäni menemällä nukkumaan
siihen kylmään sänkyyn, astumalla siihen pimeään ja autioon asuntoon. Tomuinen
polku päättyy ja saavun joenrantaan. Vesi seisoo edessäni liikahtamattomana ja
mustana.
Tuo tuttu maisema, tuo veden tuoksu ja pölyn maku ihollani tuovat
mieleeni sinut. Yllättäen kasvosi ilmaantuvat silmieni eteen niin elävinä ja
yksityiskohtaisina, että lähes säikähdän. Kun räpyttelen silmiäni, hymysi
kummittelee minulle pimeydessä. ”Tule, uidaan joen yli!” sinä sanoit minulle
kauan sitten. ”Ei, se on liian leveä. Se on kuin järvi, kuin valtameri! Emme
ikinä jaksa toiselle puolelle”, olin vastannut. Hymyilit minulle, nauroit ja lähdit
uimaan. Kuinka kuuma kesä se olikaan ollut! Vesi oli ollut lämmintä ja ihanaa,
eikä pienintäkään tuulenvärettä ollut liikkunut. En pysynyt perässäsi. Uit
liian nopeaan ja katosit silmistäni. Käteni väsyivät. Niitä poltteli, pisteli.
Vedenpinta nousi. Se nousi. Mutta silloin tajusin, että vedenpinta pysyi yhä
paikoillaan; se olin minä joka painui alemmas.
Ja sitten rannalla muistan kysyneeni äidiltä sinusta: ”Pääsikö hän
vastarannalle? Uiko hän joen yli?” Äiti halasi minua, vaikka olinkin märkä, ja
vastasi: ”Kyllä. Hän ui joen yli.” Muistan, kuinka istuin rannalla usein tuona
kesänä ja tuijotin jokea miettien, millaista sen toisella puolen oli. Miltä
siellä näytti? Oliko siellä kaunista, oliko siellä myös tuulessa taipuilevaa
heinikkoa ja kukkaniittyjä?
Nyt taas seison joen rannalla ja mietin samoja asioita. Onko siellä
kaunista? Onko siellä sinisenä kaartuva taivas vihreiden niittyjen yllä? Olin
tehnyt tuona kesänä lupauksen: olin luvannut, että uisin joskus tämän joen yli
luoksesi. Ja kuinka monta kertaa olinkaan seisonut tässä rannalla ja miettinyt
tuota lupausta. Ei vielä, ei tänään; näin olin sanonut itselleni sata kertaa.
Mutta nyt oli aika. Tämä oli täydellinen päivä.
”Tule, uidaan joen yli!”
Lähes kuulen iloisen äänesi hennossa tuulessa, joka kutittelee
kasvojani. Hymyilen hieman. En ollut silloin tarpeeksi nopea, en pysynyt
perässäsi. En ollut tarpeeksi vahva ja nyt sinä olet siellä ja minä täällä.
Väärällä puolella jokea.
Tänä iltana se muuttuisi.
Alan riisua vaatteitani hitaasti ja sitten laskeudun viileään veteen.
Karhea hiekka katoaa nopeasti jalkojeni alta. Hiljaisen illan täyttää veden
loiske. Tuijotan laskevaa aurinkoa ja sen punaisen valon hyppelyä
aiheuttamissani pienissä laineissa. On rauhallista. Kaunista. Mutta vastaranta
on niin kaukana. Matka on niin pitkä; pääsisinkö ikinä perille?
Käsiäni alkaa särkeä jo, eikä ranta tunnu tulevan yhtään lähemmäs. Yhä
maa näkyy mustana, kapeana viiruna jossain taivaanrannassa. Kuin kangastus.
Kuin se olisi vain välkkyvä harhakuva, joka houkuttelee typeryksiä omaan
tuhoonsa. Voisin kääntyä takaisin, mutta en halua. Kaikki on aivan kuin sinä
kesänä kauan sitten.
”Ota kiinni, jos saat!”
Ja minä uin, minä uin voimieni takaa, mutta loppujen lopuksi, se ei ole
tarpeeksi. Vedenpinta alkaa nousta. Räpiköin vielä hieman, mutta käteni ovat
raskaat ja väsyneet. Kuin kivi painun pinnan alle.
Vesi ympäröi minut, mutta en osaa pelätä. Tuijottelen vain ympärilleni.
Ja yllättäen on niin hiljaista. Silloin, kauan sitten, minut pelastettiin. Nyt
äiti ei ole täällä enää kiskomassa minua ylös vedestä. Valo alkaa hitaasti
kadota, kun vajoan syvemmälle. Happi loppuu keuhkoistani. Hengitä, hengitä!
pieni, mieletön ääni kiljuu sisälläni. Hengitän ulos, kuplat ympäröivät minut, ja
sitten…
Valkoinen käsi singahtaa jostain luokseni. Se tarttuu tiukasti
ranteestani ja kiskaisee ylös. Äkkiä pääni puhkaisee vedenpinnan. Yskin, ja
pyyhin vettä kasvoiltani ottaen tukea pelastajani pienestä soutuveneestä.
”Kiitos, kiitos… Taisit pelastaa minut”, mutisen hiljaa, ehkä hieman
pettyneenä.
”Älä vielä kiitä.”
Tuo kolkko ääni, tuo omituinen vastaus saavat minut katsomaan häntä.
Vavahdan ja otteeni veneen partaasta lipeää. Vasta silloin huomaan veneen
nimen.
Punaisella maalilla veneen kylkeen on kirjoitettu Kharon.
***
Lopuksi
vielä Frank Sinatra ja inspiraationa toiminut kappale, olkaa hyvä:
Kommentit
Lähetä kommentti