Kirja-arvostelu: Sarah J. Maas, Okaruusujen valtakunta

Sarah J. Maas: Okaruusujen valtakunta

Gummerus 2019

Kauan kauan sitten (olisiko noin viisi vuotta sitten) näin tämän kirjan kannen Goodreadsissa. Se vangitsi minut. Tiesin heti, että tuon kirjan haluan lukea. Luin hieman juonisynopsista ja vakuutuin vain entisestään, että tuosta kirjasta voisin jopa tykätä. Ainoa ongelma oli se, että kirjaa ei ollut suomennettu ja ahdistuin entisestään kun tajusin, että sitä ei ehkä koskaan tultaisikaan suomentamaan.

Sitten Gummerukselta tuli ilmoitus: he alkaisivat suomentamaan Sarah J. Maasin toista kirjasarjaa: Throne of Glass -kirjasarjaa. Pieni metaforinen valolamppu syttyi pääni päällä. Jos tuo kirjasarja menestyisi, varmasti he alkaisivat suomentamaan muutakin tämän kirjailijan tuotantoa. Joten ostin kaikki Throne of Glass kirjat, luin ne, blogasin niistä ja toivoin näin saavani myös muut ostamaan niitä.

Ja riemuni oli tietysti ylitsevuotavainen, kun tajusin suunnitelmani onnistuneen. Hahaa. Kun kuulin kirjan ilmestyneen (uutinen tuli täysin puiden takaa), riensin ruokatunnilla kirjakauppaan ostamaan sitä.

Okaruusujen valtakunta aloittaa tosiaan Sarah J. Maasin Valtakunta -kirjasarjan. Kirja kertoo Feyre nimisestä nuoresta naisesta, jonka perhe on syöksynyt rikkauksista ryysyihin ja joutuu nyt kärvistelemään nälässä ja kurjuudessa mökinpahaisessa. Feyre on opetellut metsästämään perheensä hengenpitimiksi. Yhdellä näistä metsästysretkistä Feyre törmää suureen suteen, jonka Feyre ampuu jousellaan vain tajutakseen myöhemmin, että kyseessä ei ollutkaan susi vaan haltia. Myöhemmin Feyren perheen mökkiin saapuu suuren pedon muotoinen haltia, joka ottaa Feyren mukaansa maksuksi tämän riistämästä hengestä. Prythianissa, haltioiden mailla, Feyre huomaa olevansa sekä lumoavan kauneuden että kauhistuttavien vaarojen ympäröimänä...

Okaruusujen valtakunta lähtee liikkeelle mielenkiintoisesti. Haltiat eivät ole vain tolkienmaisia hyväsuopia olentoja, vaan ne ovat aika sekalainen joukkio. Seassa on kammottavia hirviöitä, oudon näköisiä mutta ystävällisiä otuksia, sekä kauniita ja voimakkaita olentoja. Olennot muistuttavat enemmän satukirjojen tai kansanperinteen haltioita; sellaisia jotka varastavat pienokaisia pinnasängyistä ja hapattavat maidon. Ajatus on hauska ja erilainen perinteiseen fantasiakirjallisuuteen verrattuna.

Ihmiset taas on kirjan maailmassa ajettu asumaan ahtaalle maakaistaleelle. Kun Prythianissa on aina kaunis ja leuto sää, kuolevaisten mailla on ankaria talvia, kurjuutta ja nälkää. Ihmisparat ovat selkeästi altavastaajia verrattuna voimakkaisiin ja taikuutta osaaviin haltioihin. Sen sijaan että ihmiset sortaisivat haltioita, asetelma onkin toisin päin; haltiat sortavat vähäisempiä ihmisiä. Tämäkin on mielenkiintoinen ja uusi ajattelutapa perinteisiin fantasiakliseisiin. Uusi ja silti uskottava.

Hyvän ja menevän aloituksen jälkeen tempo putoaa dramaattisesti, kun Feyre päätyy Prythianiin ja aloittaa kartanossa hortoilun. Kartanon herra Tamlin on totta kai komea ja lihaksikas seksikkyyden jumala — eihän muuten kyseessä olisi YA-kirja — ja onhan sekaan pakko ujuttaa myös romantiikkaa. Kartano-osuudessa on yritetty kovasti keksiä Feyrelle mielekästä puuhaa, mutta vähän tylsäksihän tämä osio käy. Osio myös vie kirjasta suurimman osan. Loppua kohden homma muuttuu taas mielenkiintoiseksi ja loppupään sivut lensivätkin ihan silmissä. Feyre pääsee oikeasti tekemäänkin jotain, eikä vain laahustamaan huoneesta toiseen.

Feyre on hahmona ihan mainio. Hän toimelias silloin kun se on tarpeen, eikä tarvitse pelastajaa ainakaan ihan koko ajan. Tamlin oli aika kliseinen YA-kirjallisuuden miesihanne. En oikein onnistunut syttymään hänelle. Sen sijaan kiinnostuin enemmän Rhysandin hahmosta. Alkuun tämä vaikutti kliseiseltä pahalta pojalta, mutta kirjan loppupuolella hahmo sai lisää lihaa luittensa ympärille ja alkoikin vaikuttaa paljon moniulotteisemmalta ja mielenkiintoisemmalta — ainakin Tamliniin verrattuna. Toivon mukaan Rhysandia näkyy tulevissakin kirjoissa! Olisi mielenkiintoista saada lisää taustoitusta tälle hahmolle.

Pidin myös todella paljon kirjan satulainauksista. Alkuasetelmahan on otettu suoraan Kaunottaresta ja hirviöstä, pienin muokkauksin. Myös kirjan loppupää on muunnos sadusta. Feyrellä on kaksi sisarusta ja hänen täytyy voittaa kolme koetusta, koska kolme on saduissa toistuva numero. Feyre myös saa apua, mutta joutuu vastalahjaksi antamaan jotain pois, aivan kuten sadussa Tittelintuure. Sadut ja satumaisuus on tuotu nykypäivään hienolla tavalla. Kirja ei tunnu lainkaan lapselliselta. Ja eiväthän alkuperäiset Grimmin sadutkaan ollut tarkoitettu lapsille; päinvastoin nehän sisälsivät aika paljonkin lapsille sopimatonta materiaalia, jota myöhemmin muokkailtiin ja siistittiin.

Kaiken kaikkiaan siis todella hieno kirja. Loistavaa että tämä kirja suomennettiin, sillä se ansaitsee saada lisää lukijoita. Puolenvälin suvantovaihe oli vähän raskas, kyllä, siksi ihan viittä tähteä tämä ei saa. Mutta kirjan aloitus ja lopetus olivat loistavia, kirjan maailma on hieno ja omaperäinen, haltiat oli kirjoitettu mielenkiintoisella tavalla ja satuviittaukset olivat ihania. Kyllä, tätä kannatti odottaa.

★★★★☆