Kirja-arvostelu: Emmi Itäranta, Teemestarin kirja
 |
| Kuva: Risingshadow |
Teos 2012
Luettu e-kirjana
Olen tietoisesti vältellyt tämän kirjan lukemista. Sen kansi on vain niin ruma (molemmat versiot)... Juoni kuulostaa niin tylsältä... Ja kieltämättä sekin juilii mielen perällä, että tämä kirja julkaistiin, koska se voitti kirjoituskilpailun; samaisen johon myös allekirjoittanut lähetti romaanintekeleensä. Mjooh. Ei siitä sen enempää.
Mutta siis. Teemestarin kirja tosiaan sijoittuu dystopia tulevaisuudenkuvaan, jossa ilmastonmuutos on ottanut maapallon niskalenkkiotteeseen, jäätiköt ovat sulaneet ja lumiset talvet ovat jotakin satukirjan höpötystä. Päähenkilö, Noria, opiskelee isänsä opastuksella teen tietä tullakseen joku päivä teemestariksi. Eräänä päivänä Norian isä paljastaa, että läheisessä luolassa on salainen lähde, jonka suojelijana teemestari toimii. Koska mitäs sitä muutakaan salaisesta vesilähteestä keittelisi kuin teetä maailmassa, jossa vedestä on krooninen pula. Käy järkeen.
Päättömät juonet on ihan ok minulle ja, myönnettäköön, ei tämä tyhmin juoni ole, mitä olen lukenut (mikä kertookin jo tosi paljon lukumieltymyksistäni). Ja jotenkin kirjoittaja saakin teeseremonian ja kaiken siihen liittyvän kuulostamaan aika mystiseltä ja hienolta, ja jotenkin, jollain oudolla tavalla, sopivalta kuvailtuun post-apokalyptiseen maailmaan. Teeseremonioita pohjois-Suomessa maailmassa, jossa on pulaa makeasta vedestä. Sen ei pitäisi toimia, mutta jotenkin se ei ole kirjan huonoin puoli.
Huonoin puoli on kirjan hidas aloitus ja ikävästi lässähtävä lopetus. Keskipaikkeilla kirja on menevimmillään ja hetken aikaa sitä jo ehtii miettimään, että ehkä tämä onkin ihan hyvä kirja? Ja sitten alkavat viimeiset noin 30 sivua ja homma muuttuu niin tylsäksi... Juonenkäänteet eivät yllätä lainkaan ja kirja matelee vääjäämätöntä, tylsää ja ennalta-arvattua lopetustaan kohden. Vielä viimeiseen hetkeen asti ehdin toivoa, että ehkä tämä ei lopukaan niin kuin miltä se vaikuttaa – ehkä tulee joku uskomaton käänne ja lopetus onkin jotain uskomatonta. Mutta ei. Lopetus on juuri niin tylsä kuin lukiessa pelkäsikin.
Kuvailu on kaunista ja herkkää, mutta sitä on paljon. Voisi sanoa, että sitä on jopa liikaa. Kieltämättä silmät alkoivat hyppiä rivien yli, kun halusin palata jo takaisin juonen pariin, kun kirjailija unohtuu kuvailemaan jotakin täysin yhdentekevää yksityiskohtaa. Kaunista kieltä, kyllä, mutta sitä olisi voinut hieman karsia paikka paikoin.
Hahmoista ei oikeastaan pysty sanomaan oikein mitään. Hahmoista tärkeimpiä ovat päähenkilö Noria, tämän isä ja äiti, sekä paras ystävä Sanja. Mitään rakkausintressiä kirjassa ei ole, mikä toisaalta on ihan helpotus. Pakollinen ihastus/rakastus on nähty niin monet kerrat YA-kirjallisuudessa, että tuntuu raikkaalta ja erilaiselta kuin sellaista ei ole. Hahmot jäävät aika hengettömiksi, jopa päähenkilö, eikä heidän päidensä sisälle kamalasti päässyt.
Kirjan liki 10 vuoden iän huomaa. Siinä puhutaan vielä CD-levyistä ja, luoja paratkoon, VHS-kaseteista. Jos joku nykynuori lukee tätä, hänen täytyy kysyä äidiltään, mikä ihme on CD-levy. Vähän kun mennään eteenpäin, hänen täytyy kysyä sitä mummoltaan. Tämä ei olisi muuten ongelma, mutta kun kirja sijoittuu tulevaisuuteen. Ja se kuulostaa vanhentuneelta. Lukiessa ei tullut yhtään futuristinen olo. Pikemminkin kuvittelin maailman mielessäni jonkinlaiseksi vaihtoehtoiseksi tulevaisuudeksi. Mitä jos maailmanloppu olisi tullut heti milleniumin vaihdettua.
No siis, oli tällä kirjalla puolensakin. Pidin teeseremonian kuvailusta kaikessa sen pähkähulluudessa loistossaan. Kuvailu oli kaunista, vaikka sitä olikin ehkä hieman liikaa. Tämä oli ihan jees. Oliko se parempi kuin se kässäri, jonka minä lähetin kisaan? Noh, ilmeisesti, koska tämä julkaistiin ja minun ei. Toisaalta jos pitäisi valita kumman lukisin uudelleen, valitsisin mieluummin sen oman käsikirjoitukseni.
★★☆☆☆
Kansista olen samaa mieltä kanssasi, mutta hieman jännä tuo ”ite kirjoitin paremman” -asenne ilman, että sille osoitetaan perusteluja. Ja tulevaisuudessa kun kun löydetään ehkä meidän jälkeen jätämiämme tallenteita niin niitä tuskin mistään pilvipalveluista tiedostoina tongitaan. Tällä hetkellä ne cd:t vhssät c-kasetit ja vinyylit on ne viimeisin tallennusmuoto jonka säilyminen ei ole kiinni sähköverkosta. Sit jos tuossa olisi puhuttu minidiskeistä niin oltais voitu mennä pöpeliköön sen suhteen mitä ihmiset muistavat jne.
VastaaPoistaEn sanonut missään vaiheessa, että kirjoitin itse paremman. Sanoin vain, että itseeni tämä teksti ei kolahtanut. Mielipiteitähän nämä vain ovat ja niistä ei pidä suuttua. Vaikka itse en tästä kirjasta pitänyt, varmasti moni muu on tykännyt lukemastaan.
PoistaTottahan tuokin, että CD:t ja VHS:t ovat konkreettinen tallennusmuoto ja siksi mukavaa tongittavaa tulevaisuuden arkeologeille. Ja jos CD:t olisi esitelty muinaismuistona kirjassa, niin sehän olisi tähän teemaan sopinut! Mutta kun kirjassa vielä verrattain hiljattain tapahtuneita asioita oli tallennettu CD-levyille, niin tämä oli se juttu, joka kolahti korvaan.
Kiitos kommentista! :)
Minua häiritsee ylityöstetty kieli, kirjallisuudellisuus. Nousee liikaa sisällön päälle. Ikään kuin sisältö olisi tekosyy poseerata kielellä (Volter Kilpi muuten tekee tämän loistavasti Alastalon salissaan). Ja tuo itämaisuus häivähtää laskelmoidulta.
VastaaPoistaAloin selailla Cormac McCarthyn Tietä ja heräsi halu lukea se uudelleen. Näin tämä pitää tehdä.
kyllä nykynuoret tietää, että mikä on CD-levy
VastaaPoista