Kirja-arvostelu: Essi Tammimaa, Noaidin tytär
 |
| Kuva: Risingshadow |
Otava 2013
Luettu e-kirjana
Virkistävällä tavalla erilainen, mutta loppua kohden turhan kiirehtiväksi muuttuva kirja. Siinä Noaidin tytär pähkinän kuoressa.
Noaidin tytär kertoo Aura nimisestä tytöstä, joka on muuten aivan tavallinen lukiolainen, paitsi että hän näkee näkyjä. Aura alkaa kirjoittaa näkyihinsä perustuvaa kirjaa saamelaissoturittarista. Kirjan julkaisujuhlassa Auralle selviää, että näyt eivät olekaan olleet pelkkää kuvitelmaa. Hän sotkeutuu syvälle saamelaissoturittarien sotkuihin. Juttuun liittyy jotenkin myös saamelaislaulaja Paju, johon Aura on ihastunut syvästi.
Aivan alussa lukemista häiritsi valtavasti lukuisat uudissanat. Ensimmäisestä kappaleesta löytyy heti sellaisia kuvailevia sanoja kuin "taimeltaa", "kalsa", "loukuttaa" ja "lutainen". Rehellisesti sanoen lukeminen jäi melkein kesken, kun sanoille ei näkynyt loppua. Mutta kun maltoin lukea eteenpäin, outoihin sanoihin tottui ja lopulta niihin ei edes kiinnittänyt suuremmin huomiota. Vähän vähempikin olisi kuitenkin riittänyt.
Samoin päähenkilö Aura vaikutti alussa ärsyttävältä. Häntä kuvaillaan todella epäsosiaaliseksi, epävarmaksi ja syrjäänvetäytyväksi. Hän pitää lukemisesta ja kirjoittamisesta, eikä koskaan pääse mihinkään kavereidensa kanssa, koska isä on mälsä. Teiniangstia on annosteltu isolla kauhalla; vähän turhankin isolla. Auran hahmo muuttuu hitusen siedettävämmäksi kirjan edetessä, vaikka ihan lopussakin sama epäitsevarmuus on vahvasti läsnä. Aura väittää kivenkovaan vielä loppumetreilläkin, ettei ole mikään sankari, vaan totaalinen luuseri. Se tuli jo selväksi.
Kun näiden puutteiden yli pääsee, lukeminen muuttuu ihan miellyttäväksi. Juoni on mukiinmenevä aina kirjanjulkaisujuhlaan asti, missä tapahtuu suuri käänne. Verkkainen tunnelma ja hitaasti auki kääriytyvä juoni unohtuvat saman tien. Tuntuu siltä kuin kirjailijalle olisi tullut kiire saada kirjansa loppuun asti.
Esimerkkejä kiireen tunnusta on sivuhahmo Markus. Koko ajan mielenkiintoisammaksi muuttunut kaveripoika/melkein poikaystävä -hahmo siivotaan raa'asti pois juonesta. Hahmo yksinkertaisesti vain jätetään metsään ja tähän palataan vasta epilogissa, aivan kuin kirjailija olisi vasta kirjan kirjoitettuaan muistanut koko hahmon olemassaolon. Tämä on todellinen sääli, sillä hahmo katoaa juuri sillä hetkellä, kun on saamassa syvyyttä.
Pahista, Àvráa, ei paljoa pohjusteta. Tämän pahuus on vain pahuutta ilman sen suurempaa syytä. Olisin toivonut hieman laajempaa taustoitusta, mutta hahmo tuntuu kiireessä kyhätyltä. Auran, Pajun ja Aliissán välille kehitellään hitusen kolmiodraamaa, mutta sitten sekin lakaistaan vähin äänin maton alle. Loppukahinoissa Aura miettii mielessään, miten häntä on jo monta päivää koulutettu pahan kukistamiseen - tekstistä tätä ei kuitenkaan näe. Kaiken kaikkiaan kovin hätäistä. Tämä on sääli, sillä kirjan alkuosa on niin huolella luotu.
Pidin kuitenkin saamelaisuudesta ja mystisistä elementeistä. Hienoa nähdä suomalainen nuorille suunnattu romanttinen fantasiaromaani, jossa hyödynnetään saamelaisia uskomuksia, jumalia ja taruja niiden ainaisten ihmissusien ja vampyyrien sijasta. Tässä on käytetty mielikuvitusta! Uniikin juonen lisäksi pidin myös alun rauhallisesta tunnelmasta ja kuvailusta. Ilman hätiköityä loppua olisin varmasti pitänyt tästä kirjasta vielä enemmän.
★★☆☆☆
Kommentit
Lähetä kommentti